Sofi Oksasen puhe Kun kyyhkyset katosivat -kirjan julkistustilaisuudessa

30.8.2012

Sofi Oksanen: When the Doves Disappeared
BOOK LAUNCH CELEBRATION
Nokia Concert Hall, Tallinn, 30 August 2012

Arvoisa Viron tasavallan presidentti Ilves, arvoisat kulttuuriministerit Arhinmäki ja Lang, hyvät kuulijat,

Kasvoin Suomessa, sukuloin usein Virossa – tuolloin Neuvosto-Virossa – ja postiluukustamme tipahti säännöllisesti sanomalehti Kodumaa (Kotimaa). Se oli ainoa lehti, jota lähetettiin Neuvostoliitosta ulkovirolaisille länteen. Muistan sen hyvin monestakin syystä: koska se oli ainoa vironkielinen painotuote, joka postiluukustammme kolahti, ja koska sen ruskeankarkea kirjekuori poikkesi kiiltävistä ja värikkäistä länsilehdistä, mutta myös siksi että sen saapumiseen reagoitiin lähinnä tuhahduksilla. Kirjekuorta ei aina edes avattu. Pois sitä ei kuitenkaan heitetty. Muistan sen hyvin myös siksi, että se... haisi. Kuori toi säännöllisesti kodin ilmatilaan Neuvostoliiton hajun.

Toisin kuin muu Neuvostoliitosta saapuva posti Kodumaa tuli säännöllisesti, yksikään numero ei jäänyt kertaakaan välistä. Jo se kertoi keneltä saimme postia.

Kenelle hyvänsä oli selvää että Neuvostoliitosta länteen sallittiin lähetettävän vain KGB:n hyväksymää materiaalia. Kukaan ei edes kuvitellut että Kodumaa olisi sanomalehti siinä mielessä kuin ymmärrämme sanomalehden Suomessa, tiedonvälittäjäksi jonka tehtävä on kertoa mitä oikeasti tapahtuu. Neuvostoliitossa median funktiona oli luoda vaihtoehtoinen todellisuus, muovattu kuva, jota toistettiin loputtomasti. Sen sanastossa ei ollut ilmaisuja asioille, jotka olennaisesti vaikuttivat ihmisten elämään, arkipäivään, mutta se loi säännöt sille, mistä oli sallittua puhua ja miten. Henkilökohtaisen ja virallisen epäsuhta kulutti, se pakotti ihmiset luomaan kerroksellisen persoonallisuuden, kaksois-identiteetin.

Tämä oli selvää. Niin luulin.

Kunnes sitten joitakin vuosia sitten törmäsin Suomessa lukijoihini, jotka sattumoisin alkoivat muistella Kodumaa-lehteä – pariskunnalla oli ulkovirolaisia tuttavia joille lehti oli tullut ja he kertoivat kuinka heistä oli aina tuntunut pahalta kun he olivat nähneet lehden ystäviensä luona: lehdessä oli palsta jossa Neuvosto-Virossa asuvat saattoivat etsiä kadonneita sukulaisiaan lännestä. Pariskunta liikuttui yhä muistellessan valokuvia kadonneista, he näkivät yhä mielessään nämä valokuvat, ne kasvot.

En sanonut heille mitään Kodumaa-lehdestä. En sanonut: Ettekö te todellakaan käsittäneet? Ette kai te kuvitelleet, että KGB haluaisi vilpittömästi auttaa kansalaisia löytämään Neuvostoliitosta paenneita sukulaisia vilpittömin tarkoitusperin? Että eivät kai ne kadonneet sukulaiset turhaan olleet ottamatta yhteyttä perheenjäseniinsä. Että ettekö te ymmärtäneet sitä, että kyseinen lehti oli KGB:n perustama?

Tämä lukijakohtaaminen oli valaiseva hetki. Silloin ymmärsin, että mitä paksuin ja härskein propaganda voi mennä läpi, jos vastaanottaja ei tunnista sitä propagandaksi. Se oli yksi lukuisista uuden romaanini aloituspisteistä. Osittain siksi yhdeksi uuden romaanini henkilöiksi valikoitui toveri Parts, joka osallistui Kodumaa-lehden tekemiseen ja kadonneiden sukulaisten etsintään lehden kautta.

Kadonneiden ihmisten kuvat herättävät aina tunteita ja sen tiesi KGB:kin. Siksi sellainen palsta lehdessä olikin. Propagandan yksi tehtävä on vaikuttaa tunteisiin. Ja kun tunteisiin osutaan, harva tulee ajatelleeksi, että kadonneita saatetaan etsiä ikävin motiivein. Jotta heidät saataisiin esiin. Jotta saataisiin tietoa. Tai jotta heidät voisi värvätä. Jotta heidät voisi värvätä kiristämällä, kertomalla että sinusta tehdään vihollinen mikäli et suostu ja että sinun ja sinun perheesi elämästä tehdään helvetti. Tai että sinun maineesi tuhotaan mikäli et tee yhteistyötä. Mustamaalaaminen nimittäin oli yksi KGB:n propagandataktiikoista.

Ruotsinvirolaisen kirjailijan Maarja Talgren sanoin Kodumaan tipahtaminen postiluukusta oli myös yksi keino sanoa ulkovirolaisille: Me tiedämme missä sinä asut. Me emme ikinä päästä sinua menemään.

Tämä propagandalehti oli vain yksi KGB:n lukuisista keinoista muistuttaa olemassaolostaan, viestiä tätä samaa asiaa: Me tiedämme missä sinä asut. Ja he tiesivät missä perheenjäsenet asuivat. Missä sukulaiset asuivat. He. Kasvottomat he. He jotka lukivat kirjeet. He jotka kuuntelivat puhelut. He jotka päättivät kuka sai matkustaa rajan yli ja kuka ei.
He tiesivät keitä me olimme. Me emme tienneet keitä he olivat.

Kasvottomuus toistui turvallisuuspalveluiden sisäisessä kielenkäytössä – sensuuri naamioitiin ”toimituksellisiksi toimenpiteiksi”, kiristäminen, pelottelu ja uhkailu ”ennaltaehkäiseviksi toimenpiteiksi”, jotka kohdistettiin ”objekteihin”, ja ”epäisänmaallisiin elementteihin”. Nämä ilmaisut ovat myös romaanini toveri Partsin kieltä. Tällaisella kielenkäytöllä kohteet epäinhimillistettiin ja se helpotti sortotoimia, sillä ”objektia” kohtaan on hankala tuntea myötätuntoa. Terrorin eri muotojen toimeenpanijoita suojelivat myös eufemismit ja runsas passiivin käyttö. Ne suojelivat tekijöitä häivyttämällä vastuun, häivyttivät heidän kasvonsa.

Vaikka neuvostojärjestelmä on romahtanut, sen propagandakoneiston jäljet elävät yhä historiankirjoituksessa, käsityksissä ja mielipiteissä, ja vaikeuttavat sen selvittämistä mitä oikeastaan tapahtui, ketkä olivat vastuussa. Se on tyypillistä mille tahansa propagandasodalle – se alkaa aina ennen ensimmäistäkään laukausta ja sen kaiku kestää pitkään viimeisenkin laukauksen jälkeen. Sen keinot eivät ole vanhentuneet, niitä käytetään yhä ja mitä nopeammaksi tiedonvälitys on kehittynyt, sitä merkittävämmäksi keinoksi propaganda on alkanut muodostua. Propagandan tehtävä on laillistaa asioita joita kansan oikeudentaju ei muuten hyväksyisi ja siksi se ei ole harmiton sodankäyntikeino.

Turvallisuuselinten kasvottomuus ruokkii pelkoa, jolle totalitaristiset järjestelmät perustuvat. Tällaisia järjestelmiä voi vastustaa antamalla kasvot sortotoimenpiteiden suorittajille, inhimillistämällä myös ne joita ei haluttu inhimillistää, he joiden kuului olla kasvottomia ja näkymättömiä. Tekemällä heistä ihmisiä, vaikka fiktiivisiä, sillä diktatuureja rakentavat ja hallinnoivat tavalliset ihmiset. Eivät myyttiset hirviöt.

Sanotaan sitä vaikka ”ennaltaehkäiseväksi toimenpiteeksi”. Aivan samalla tavalla kuin on tärkeää saada riippumattoman oikeusistuimen eteen esimerkiksi sotarikoksiin syyllistyneet vuosienkin takaa. Ennaltaehkäisevänä toimenpiteenä, viestinä tulevaisuuteen, varmuutena siitä, että on rikoksia joista joutuu vastuuseen. Että nämä teot eivät vanhene.

Toveri Parts on henkilö joka pääsee pälkähästä kerran toisensa jälkeen, hän ei koskaan joudu vastuuseen. Siksi hän on henkilö joka voisi olla tässä salissa. Hän on henkilö joka voi istua ravintolassa viereisessä pöydässä tai tulla vastaan kadulla. Hän on henkilö jollaisia löytyy valitettavan monesta maasta. Jos me sen sallimme.

Lopuksi haluan kiittää kustannustoimittajaani Harri Haanpäätä, Katri Wannerin ja Milla Palovaaran tehotiimiä ja koko Like-kustantamon väkeä sekä agenttiani Tor Jonassonia ja lukuisia ihmisiä ja kanssakulkijoita, jotka ovat auttaneet kirjan eri vaiheissa. Ennen kaikkea kiitokset kuuluvat teille, rakkaat lukijat, jotka olette tulleet tänne juhlistamaan kirjani ilmestymistä.

Sofi Oksanen