Andrus Roolaht

Andrus Roolaht, Julius Mader ja itäblokin turvallisuuspalveluiden taistelu kylmän sodan historiarintamalla

Kylmänä sotana tunnettu maailmanlaajuinen vastakkainasettelu johti kahden vihollisleirin kilpailuun monilla elämänalueilla. Huomattavinta tällainen kilpailu oli politiikassa, sotilaallisessa varustautumisessa, taloudessa ja teknologiassa. Enää ei ole mikään salaisuus, että turvallisuuspalvelut auttoivat maitaan näilläkin aloilla, se kuului niiden työhön. Myös ideologisella vastakkainasettelulla oli kylmässä sodassa merkittävä sijansa. Siihen kuuluivat muun muassa historiantutkimus ja -kirjoitus. Yrittivätkö turvallisuuspalvelut puuttua tähän sektoriin jollakin tavalla ja missä määrin? Ainakin itäblokissa yrittivät, vaikkei toiminnan laajuus ja merkittävyys ole lainkaan verrattavissa esimerkiksi tieteenharjoittamiseen kohdistuneeseen vakoiluun.

Aihetta on tutkittu suhteellisen vähän ja käytettävissä olevista lähteistä ei valitettavasti saa kattavaa kuvaa Neuvostoliiton toiminnasta tällä alalla. Suurimmassa osassa entisiä sosialistimaita arkistot ovat enemmän tai vähemmän avoinna, mutta ongelmaksi muodostuu kielimuuri. Niinpä tämä artikkeli on tarkoitettu lähinnä lyhyeksi johdannoksi aiheeseen ja tarkastelen kahden ulkomaisille lukijoille kirjoittaneen propagandistin elämää ja toimintaa tapaustutkimuksen muodossa. Andrus Roolahtin toimintaa ohjasi Neuvosto-Viron KGB, Julius Mader oli Saksan demokraattisen tasavallan valtiollisen turvallisuuden ministeriön (Ministerium für Staatssicherheit eli Stasi eli MfS) upseeri. Tärkeimpiä lähteitäni ovat KGB:n Roolahtista laatimat matkustuslupaselvitykset sekä eräät muistelmat ja MfS:n Maderia koskevat asiakirjat siltä osin kuin ne ovat Saksan lainsäädännön mukaan tutkijoiden käytettävissä. Useimmista muista turvallisuuspalvelujen toimintamuodoista poiketen propaganda jättää itsestään hyvinkin näkyvät jäljet. Niinpä myös Roolahtin ja Maderin kirjat ja muut julkaisut ovat mielenkiintoista tutkimusaineistoa.

Missä vaiheessa kylmän sodan ideologinen taistelu laajeni historian alalle?

Kylmän sodan ideologisen taistelun levittäytyminen historian pariin on suhteellisen tarkasti ajoitettavissa. Sen taustalla oli ensinnäkin jännitteiden syntyminen toisen maailmansodan voittaneiden liittoutuneiden välille. Toisaalta samainen voitto oli Neuvostoliiton historian ensimmäinen tapahtuma, jota pidettiin poikkeuksetta myönteisenä sekä idässä että lännessä (esim. punaisten voittoa Venäjän sisällissodassa kutsuttiin kyllä kotimaassa ”historialliseksi”, mutta käsitykseen ei ainakaan myönteisessä mielessä yhdytty kaikkialla muualla). Itärintaman taisteluita vuosina 1941–45 kutsuttiin suureksi isänmaalliseksi sodaksi ja maata kohdanneet tappiot ja kärsimykset ennemminkin vahvistivat kuin heikensivät sodan symboliarvoa.

Neuvostoliiton päätyminen sotaan ei kuitenkaan ollut tahraton tai sankarillinen tarina. Tammikuussa 1948 Yhdysvaltain ulkoministeriö (State Department) julkaisi sotasaaliina saadusta aineistosta kootun asiakirjakokoelman Nazi-Soviet Relations, 1939–1941: Documents from the Archives of the German Foreign Office (”Natsien ja Neuvostoliiton suhteet 1939–1941: Saksan ulkoministeriön arkiston asiakirjat”). Amerikkalaisten kalikka kalahti arkaan paikkaan. Raymond J. Sontagin ja James S. Beddien toimittama, täsmällisin viittauksin ja lähdetiedoin varustettu teos oli äärimmäisen kiusallista luettavaa neuvostoeliitille, olivathan ulkopolitiikan johdossa edelleen Josif Stalin ja Vjatšeslav Molotov aivan kuten olivat olleet jo vuosina 1939–41. Pahimpana pidettiin todennäköisesti sitä, että kirjassa julkaistiin Molotovin-Ribbentropin sopimuksen salainen lisäpöytäkirja ensimmäistä kertaa kokonaisuudessaan.

Neuvostoliiton vastaus seurasi äärimmäisen nopeasti. Ulkoministeriö laati Stalinin käskystä vihkosen Vastaus väärentäjille (tiedossa ei ole, kirjoitettiinko teos todella muutamassa viikossa vai oliko tarve ennakoitu ja teksti laadittu valmiiksi pöytälaatikkoon). Käsikirjoitus luovutettiin tilaajalle 3.2.1948, mutta Stalin ei ollut siihen alkuunkaan tyytyväinen. Hän muutti otsikon ”akateemisemmaksi” muotoon Historian väärentäjät (historiallinen todistus), poisti kokonaisia kappaleita ja kirjoitti itse uusia tilalle. Stalinin korjaama versio esitettiin NKP:n politbyroolle 15.2. ja painokoneet alkoivat pyöriä jo seuraavana päivänä. Myös käännökset vieraille kielille valmistuivat lähes saman tien, esimerkiksi vironkielinen käännös annettiin ladottavaksi 15.3. ja se meni painoon 24.3.1948. Teksti oli siinä määrin kärkevää, että se huomioitiin myös läntisissä tiedotusvälineissä. Vastaava ”läpimurto porvarilliseen lehdistöön” ei tiettävästi ollut onnistunut aikaisemmin, mutta nyt otteita kirjasesta julkaistiin jopa New York Timesissa.

Historian väärentäjissä ei suoranaisesti kyseenalaistettu amerikkalaisteoksessa julkaistujen asiakirjojen aitoutta, vaan siinä tyydyttiin syyttelemään länsimaita toisen maailmansodan valmistelusta (talousyhteistyö Saksan kanssa, Hitlerin lepyttely Münchenin sopimuksella 1938, Ison-Britannian, Ranskan ja Neuvostoliiton tahallinen hylkääminen 1939 jne.) ja todistelemaan Neuvostoliiton syyttömyyttä ja rauhantahtoisuutta. Tällä tavalla ohjattiin huomio sivuun kansallissosialistien ja kommunistien yhteistyöstä vuosina 1939–41. Venäläinen historiantutkija Vladimir Petšatnov on kutsunut julkaisua ”neuvostopropagandan ja -historiografian klassikoksi”. Hänen mielipiteeseensä on helppo yhtyä. Stalinin tarkastamat ja täsmentämät tulkinnat toisen maailmansodan syttymisestä elivät neuvostoliittolaisessa historiankirjoituksessa vuosikymmeniä. Latvialaisen historiantutkijan Aleksanders Ivanovsin mukaan kirjassa esitetyt teesit säilyivät Latvian virallisessa historiankirjoituksessa sellaisinaan 1980-luvun lopulle saakka. Venäjän federaation ulkoministeriössä sama kokonaiskäsitys ja erityinen propagandalaji – historiallinen todistus – ovat kunniassa edelleenkin.

Vuonna 1948 julkisuuteen tullut Molotovin-Ribbentropin sopimuksen salainen lisäpöytäkirja pysyi Neuvostoliitossa tabuna. Sen olemassaolo tunnustettiin virallisesti vasta joulukuussa 1989, mutta Neuvostoliiton luhistumisen aattona aihe ei ollut enää poliittisesti ajankohtainen.

Huipputason historia-aiheisesta propagandakaksintaistelusta ei tullut pysyvää ilmiötä. Kun osapuolet puhuvat toistensa ohi, keskustelu ei johda mihinkään. Läntinen ja neuvostoliittolainen historiankirjoitus erkanivat omille teilleen, joilla ei ollut merkittäviä yhtymäkohtia. Rein Taagepera, joka on tutkinut virolaisten, latvialaisten ja liettualaisten pakolaisten kylmän sodan aikana kirjoittamaa maidensa historiaa, luonnehtii Moskovan toimintaa: ”Pakolaisten toiminta yritettiin Baltian neuvostotasavalloissa lähinnä vaieta kuoliaaksi, tai sitten arvostelu esitettiin paikallisilla kielillä. Moskova ei rohjennut ryhtyä englanninkieliseen polemiikkiin, jonka lännen historiantutkijat olisivat voineet huomata.”

Turvallisuuspalveluiden sekaantuminen ideologiseen taisteluun on vähemmän näkyvää ja siksi myös hankalammin ajoitettavissa. Tältä osin joudun ottamaan esimerkkitapaukseksi Neuvosto-Viron, sillä muualta minulla ei ole tietoja käytettävissäni. KGB:n laajamittaisen sekaantumisen täytyi alkaa viimeistään vuosina 1961–62. Juhan Jüriste, Karl Linnas ja Ervin Viks olivat syytettyinä sotarikoksista Tartossa 16.–20.1.1962 pidetyssä oikeudenkäynnissä. Kahdelle jälkimmäiselle luettiin syytteet poissaolevana, sillä he oleskelivat ulkomailla. Diplomaattisia nootteja miesten luovuttamiseksi Neuvostoliittoon oli esitetty jo vuoden 1961 alusta lähtien. Oikeusprosessia säesti propagandakampanja, jonka osana julkaistiin kirjat niin kotimaiseen käyttöön kuin ulkomaista levitystä varten. Lisäksi aiheesta kirjoitettiin ulkovirolaisille suunnatussa Kodumaa-lehdessä. Julkisen oikeudenkäynnin valjastaminen propagandakäyttöön saattoi tapahtua vain KGB:n suostumuksella ja KGB:n aineistoa käyttäen. Samaten on selvää, ettei tällaista päätöstä voitu tehdä Viron SNT:n tasolla, vaan jäljet johtavat Moskovaan. Paikallinen KGB ei olisi voinut käskyttää ulkoministeriötä esittämään nootteja henkilöiden luovuttamiseksi ja itsenäisesti ulkoministeriö tuskin olisi osannut tällaisiin toimiin ryhtyä. Jos Viron KGB aloitti tällaisen toiminnan viimeistään vuonna 1961, on loogista olettaa, että KGB:n keskuskoneistossa muutos tapahtui hieman aikaisemmin. Vaikka KGB oli tiukasti keskusjohtoinen organisaatio, uusien tuulien ehtiminen pääkonttorilta periferiaan saattoi viedä hiukan aikaa. Ajoituksella on uskoakseni yhteys KGB:n ensimmäisen päähallinnon yhteyteen vuonna 1959 perustettuun osasto D:hen, joka oli vastuussa ns. aktiivitoimista.

Ainakaan Viron osalta ei ole perusteita ajoittaa KGB:n sekaantumista historiankirjoitukseen juuri tätä aiemmaksi. Edellä mainittu Kodumaa-sanomalehti alkoi ilmestyä KGB:n suosituksesta jo marraskuussa 1958, mutta sen piti oli KGB:n itsensä sanoin ”levittää totuudenmukaista informaatiota Neuvosto-Virosta tasavallan talouden ja kulttuurin kehitystä kuvaamalla”. Totuudenmukaisuudesta ei todellisuudessa juuri kannettu huolta, vaan ymmärrettävään muotoon käännettynä tavoite kuuluu, että lehden piti kuvata elämää miehitetyssä Virossa mahdollisimman ruusuisena. Kodumaan ensimmäisiä vuosikertoja selailemalla käy ilmi, että juuri näin tehtiin. Pakolaisiin pyrittiin siis vaikuttamaan positiivisuudella, ilman että tiettyjä henkilöitä tai koko pakolaisyhteisöä olisi saatettu huonoon valoon.

Andrus Roolahtin elämäntarina

Kodumaa-lehdessä työskenteli myös Andrus Roolaht, toinen tässä artikkelissa käsiteltävistä propagandisteista. Roolaht syntyi Tartossa 17.6.1914 Otto Roser -nimisenä. Nimi virolaistettiin vuonna 1938. Perheen vaikeasta taloustilanteesta huolimatta hän opiskeli maineikkaassa Hugo Treffnerin lukiossa. Vuonna 1935 hän aloitti opinnot Tarton yliopiston teologisessa tiedekunnassa ja liittyi samalla Viron ylioppilaiden seuran eli EÜS:n jäseneksi, mutta jäi pois sen toiminnasta jo seuraavana vuonna. Vuodesta 1938 alkaen Roolaht työskenteli valtion propagandahallinnon tiedotusosastolla sihteerinä ja laitoksen tultua elokuussa 1940 lakkautetuksi Viron tietotoimiston reportterina. Toukokuusta heinäkuuhun 1941 hän toimi kansallistetun Linda-ravintolan komissaarina. Saksan ja Neuvostoliiton välisen sodan sytyttyä Roolaht mobilisoitiin puna-armeijaan, jossa hän palveli aluksi 788. rakennuspataljoonassa Sverdlovskin alueella. Sieltä hän siirtyi virolaisen armeijakunnan 7. divisioonan esikuntaan kirjuriksi ja sodan päättyessä hän oli ylikersantti hallinnollisissa tehtävissä. Kotiuttamisen jälkeen Roolaht työskenteli Noorte Hääl -sanomalehden kulttuuriosastolla ja vuosina 1951–58 aikakauslehden Pilt ja Sõna toimitussihteerinä. Työn ohessa hän opiskeli vuosina 1950–54 Tarton yliopistossa viron kieltä ja kirjallisuutta ja vuosina 1954–56 Tallinnan pedagogisessa instituutissa saksan kieltä ja kirjallisuutta. Vaikka Roolaht ei koskaan valmistunut, hän ehti epäilemättä hankkia laaja-alaisen sivistyksen ja lisäksi hänellä oli runsaasti kokemusta sanoma- ja aikakauslehtityöstä. Roolahtin taitoa kirjoittaa kiinnostavasti ja sujuvasti ei voi kyseenalaistaa.

Marraskuussa 1958 Roolaht aloitti työt uudessa Kodumaa-sanomalehdessä. Lehti perustettiin KGB:n suosituksesta, mistä tarkemmin jäljempänä. Valitettavasti ei ole tiedossa, missä määrin KGB puuttui toimituksen päivittäiseen työhön tai oliko turvallisuuspalvelulla jo tuolloin suorat yhteydet Roolahtiin. Toimituksessa Andrus Roolahtin toimintaa arvioitiin myönteisesti. Vuonna 1967 annetussa luonnehdinnassa todettiin: ”Toveri Roolaht on poliittisesti kehittynyt ja laajasti sivistynyt henkilö. Hän on kokenut toimittaja ja tunnollinen työntekijä. Toveri Roolaht tuntee hyvin emigranttien keskuudessa tehtävän työn ja käyttää tietojaan Kodumaan toimituksen päivittäisessä työssä. Hänen kynästään on lähtöisin useita emigranttien kerman toimintaa paljastaneita artikkeleita, jotka ovat olennaisesti edesauttaneet emigranttijärjestöjen hajaannusta.” Neljän Kodumaassa vietetyn työvuoden jälkeen Roolaht sai tunnustusta myös valtiolta: toukokuussa 1962 hänelle myönnettiin Viron SNT:n korkeimman neuvoston puhemiehistön kunniakirja.

Roolaht oli VEKSAn eli ulkovirolaisten kanssa tehtävän kulttuuriyhteistyön kehittämiskomitean aktiivijäsen järjestön perustamisesta lähtien vuonna 1960. Hän opiskeli myös Uskontotieteiden instituutissa 1960-luvun jälkipuoliskolla. Tiedossa olevista lähteistä ei valitettavasti selviä, oliko opintojen takana tiedonhalu vai KGB:n tahto. Kommunistiseen puolueeseen Roolaht liittyi vuonna 1971. Vuosina 1970–73 hän työskenteli toimittajana Sirp ja Vasar -kulttuurilehdessä.

Vuonna 1973 Roolaht siirtyi töihin Viron tiedeakatemian tieteellisen kirjaston erityissäilytysosaston uudelle alaosastolle, jonne koottiin keskitetysti kaikki Neuvosto-Viroon saapuneet virolaisten pakolaisten kirjoittamat ja julkaisemat kirjat ja aikakausjulkaisut. Kirjasto sai kokoelmiinsa täydennystä Viron kommunistisen puolueen keskuskomitean kansainvälisten suhteiden osastolta, valtion sensuurivirasto GLAVLITilta, Viron SNT:n KGB:ltä (huomattava osa kirjoista takavarikoitiin Viroon lähetetyistä postipaketeista), Viron SNT:n ulkoministeriöltä, antikvariaateista sekä kirjavaihtona muilta kirjastoilta. Saapunut materiaali inventoitiin, luetteloitiin ja tarkastettiin sisällöltään. Järjestelmän avulla pystyttiin vastaamaan valtion toimielinten esittämiin kirjallisuuden ja lehdistön sisältöä koskeviin tiedusteluihin. Vaatimusten mukaan erityiskokoelman painotuotteet oli säilytettävä kolmen rautaoven takana. Ovet sinetöitiin joka ilta, ja lisäksi kirjaston aulassa ja rakennuksen rappukäytävissä oli ympärivuorokautinen vartiointi. Tutkijat pääsivät tutustumaan erityiskokoelmaan vain erityisluvalla, jollaista ei luonnollisesti myönnetty kaikille halukkaille. Roolahtilla oli osastollaan pitkän aikaa kaksi alaista, Lydia Samuseva ja Lili-Ann Sinijärv. Kuudesti vuodessa osasto julkaisi ”emigranttikirjallisuuden sisältöä kuvaavan bulletiinin kolmena kappaleena virkakäyttöön”. Osastolla laadittiin myös katsauksia erilaisten tapahtumien käsittelystä pakolaislehdistössä. Roolahtin osastolla oli siis merkittävä rooli pakolaisten toiminnan seuraajana – muun muassa KGB:n tarpeisiin – sekä pakolaisvastaisen propagandan kehittäjänä.

Työpaikka takasi Roolahtille sellaisen yleiskuvan pakolaiskirjallisuudesta ja -lehdistöstä, että kuka tahansa ulkovirolainenkin olisi voinut olla siitä kateellinen. Juoksevien töiden ohella Roolaht ehti laatia ulkovirolaisille suunnattuja historiaa käsitteleviä propagandajulkaisuja nimellä Rein Kordes. Hänen työsuorituksiinsa oltiin tyytyväisiä, sillä vuonna 1974 Roolahtille myönnettiin Viron SNT:n korkeimman neuvoston puhemiehistön päätöksellä Viron SNT:n ansioituneen kulttuurivaikuttajan arvonimi. Roolaht johti osastoaan kesään 1988 saakka, jolloin jäi eläkkeelle. Rautaovien takana säilytetty kokoelma avattiin kokonaisuudessaan ja rajoituksetta tutkijoille saman vuoden lopussa.

Roolaht oli siis oppinut, sivistynyt ja taitava kirjoittaja. Väkisinkin herää kysymys, kuinka rehellinen hän oli kirjoituksissaan. Yhtäältä hän päästi valloilleen itsenäistä Viroa kohtaan tuntemansa katkeruuden, joka saattoi juontua hänen taloudellisesti vaatimattomissa oloissa kuluneesta lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Toisaalta on vaikea uskoa, että hän olisi tosissaan uskonut sosialistisen järjestelmän paremmuuteen. Roolaht nimittäin matkusteli paljon ja vieläpä – toisin kuin tavalliset neuvostokansalaiset – rautaesiripun molemmin puolin. Hän oli jo ennen sotaa käynyt useita kertoja Suomessa (vuosina 1965–73 näitä matkoja tuli kuusi lisää) ja kerran Ruotsissa. Lisäksi hän vieraili Puolassa, Tšekkoslovakiassa ja Saksan demokraattisessa tasavallassa. Hänellä oli siis vertailukohde, Suomi, joka näytti, mihin suuntaan Viro olisi voinut kehittyä, jos sitä ei olisi miehitetty. Samaten hänellä oli hyvä tuntuma sosialistiseen arkitodellisuuteen Itä-Euroopassa. Mikäli Roolaht ei ollut tyhmä, mutta todella uskoi sosialismin paremmuuteen, hänellä täytyi ainakin olla valtavasti tahdonvoimaa, jotta hän pystyi matkoillaan ummistamaan silmänsä päivänselvältä totuudelta.

Vuonna 1990 ilmestyneet muistelmat olivat samalla kertaa ensimmäinen ja viimeinen Andrus Roolaht -nimellä julkaistu teos. Käsikirjoitus oli valmistunut jo ennen kuin Roolaht jäi eläkkeelle kirjastosta. Muistelmien jälkeen hän luopui kirjallisesta toiminnasta lukuun ottamatta vuonna 2001 Kesknädal-sanomalehdessä julkaistua artikkelisarjaa. Tuolloin kirjoittajaksi oli jälleen merkitty Rein Kordes, mutta Roolahtin entinen tyyli oli edelleen täysin tunnistettavissa. Andrus Roolaht kuoli vuonna 2004.

Historiantutkija Indrek Jürjo on vuonna 1996 ilmestyneessä teoksessaan todennut Roolahtin KGB-yhteyksistä, että niukoista arkistotiedoista huolimatta suhteita täytyi olla, sillä Roolahtin matkustuslupahakemukset Ruotsiin (ml. Voldemar Kuresin luokse) ja Suomeen hyväksyttiin joka kerta. Lisäksi päätösten yhteydessä viitattiin KGB:n tiedusteluosaston intresseihin (KGB epäili viimeistään vuodesta 1955 lähtien Kuresta yhteyksistä Britannian tiedustelupalveluun). Tähän käsitykseen voi hyvin yhtyä, ja viisi vuotta Jürjon jälkeen asian nosti esiin Andrus Roolaht itse, tosin jälleen Rein Kordes -nimeä käyttäen. Kesknädalin artikkelissa hän kutsui KGB-upseeri Vsevolod Naidjonkovia ”ohjaajakseen pysähtyneisyyden aikana”. Vuonna 2002 tehdyssä haastattelussa Roolahtilta kysyttiin, miten paljon KGB kontrolloi hänen työtään. Roolaht vastasi: ”Ei lainkaan. Minähän tein sitä, mitä he halusivat. Olin KGB:n päällikön, kenraali August Porkin hyvin läheinen tuttava. […] Hänen ansiostaan sain matkustaa ulkomailla niin paljon kuin halusin ja tietysti aina heidän kustannuksellaan.” Roolaht lisäsi vielä: ”Minua arvostettiin suuresti. Sain kahdesti vuodessa jopa rahaa kirjekuoressa.” Roolaht mainitsi myös tässä haastattelussa, että hänen propagandatyötään ohjasi Naidjonkov.

Edellä esitettyyn voi vielä lisätä, että sekä Roolahtin johtama Viron SNT:n tiedeakatemian kirjaston osasto että VEKSA toimivat pääasiallisesti KGB:n edun nimissä.

Sanomalehti Kodumaa

Roolahtin Kodumaahan kirjoittamia artikkeleita on mahdotonta identifioida, koska hän kirjoitti ne salanimillä. Kannattaa kuitenkin perehtyä lyhyesti siihen, mistä Kodumaa-lehdessä oikein oli kysymys sen ensimmäisinä ilmestymisvuosina. Kodumaan edeltäjänä voi välillisesti pitää sanomalehteä Kodumaale Tagasipöördumise Eest (”Kotimaahan paluun puolesta”), jota julkaistiin virallisesti Berliinissä vuosina 1955–58. Loppuvuodesta 1955 Viron kommunistisen puolueen keskuskomitea oli KGB:n esityksestä päättänyt, että ulkomailla asuville lukijoille aletaan julkaista vironkielistä lehteä, jonka toimitusvastuu on Rahva Hääl -lehdellä. Lehden kirjeenvaihtajat oli valittu KGB:n ”sellaisten olemassa olevien agenttien joukosta, jotka ovat aikaisemmin asuneet ulkomailla, ja sellaisista agenteista, jotka kykenevät täyttämään antamamme tehtävät työnsä luonteen johdosta”. Myös KGB:n operatiiviset työntekijät käyttivät sanomalehden kirjeenvaihtajuutta peitetehtävänään.

Vuonna 1957 tätä toimintamallia ei enää pidetty riittävänä. Epäselvää on, ilmaisiko KGB:n toinen päähallinto tyytymättömyytensä Moskovasta lähetetyllä toimintaohjeella vai tultiinko tähän johtopäätökseen Tallinnassa. Joka tapauksessa Viron SNT:n KGB teki syyskuussa 1957 puolueen keskuskomitealle esityksen työn tehostamisesta pakolaisten keskuudessa, erityisesti Ruotsissa. Toimenpideohjelmaan kuuluivat muun muassa seuraavat kohdat:

”2. Organisoidaan Viron SNT:ssa julkaistavan kuvitetun Pilt ja Sõna -aikakauslehden perusteella vastaavansisältöisen erikoisjulkaisun laatiminen ulkomailla asuville virolaisille ja lehden lähettäminen virolaisille emigranteille. […]

6. Organisoidaan Estonia-viikkolehden julkaiseminen viroksi yleisliittolaisen kansainvälisten ystävyys- ja kulttuurisuhteiden kehittämisyhdistyksen (VOKS) Viron osaston äänenkannattajana. Perustetaan tätä tarkoitusta varten kolmen työntekijän toimitus. Levitetään lehteä irtonumeromyyntinä ja tilattavana sekä Viron SNT:ssä että ulkomailla. […]

8. Käytetään Neuvosto-Viron lehdistöä ja radiota aktiivisemmin työhön, jolla paljastetaan taantumuksellisten emigranttien kansanvastainen toiminta ja kumotaan nykypäivän Virosta levitettävät panettelevat valheet.  Samalla huomioidaan lehdistössä yksittäisten emigranttien positiivisen huomion ansaitsevat saavutukset kansallisen kirjallisuuden, musiikin ja kuvataiteen aloilla. […]”

Viron kommunistipuolueen keskuskomitea hyväksyi esitykset ja toimitti ne edelleen Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitean käsiteltäväksi ja vahvistettavaksi. Viron SNT:n KGB kirjoitti Moskovalle esittämässään vuoden 1958 toimintaraportissa: ”4. osasto on samaten tehnyt raportointijaksolla työtä, jonka tavoitteena on vaikuttaa positiivisesti riviemigranttien mielialaan ja kompromettoida virolaisten emigranttien johtohenkilöitä. Kuluvan vuoden marraskuussa alettiin KGB:n esityksestä julkaista edellä mainittua tarkoitusta varten vironkielistä viikkolehteä Kodumaa, jonka painos on 6 000 kappaletta ja jonka tehtävänä on levittää totuudenmukaista informaatiota Neuvosto-Virosta tasavallan talouden ja kulttuurin kehitystä kuvaamalla.

Kolme tuhatta lehteä levitetään tasavallan alueella, toisen puolen painoksesta lähettävät Viron KGB, lehden toimitus sekä kansainvälisten kulttuurisuhteiden kehittämisen Viron yhdistys virolaisten emigranttien tiedossa oleviin osoitteisiin.

Sanomalehti Kodumaa on herättänyt emigranttien keskuudessa suurta kiinnostusta, mistä kertovat emigranttien ja heidän Virossa asuvien sukulaistensa kirjeet. Esimerkiksi muuan M. Sennel Länsi-Saksasta kirjoittaa Tallinnassa asuvalle sukulaiselleen, että Kodumaa-lehti, jonka hän sai, on erittäin kiinnostava ja lehden ansiosta hän sai tiedon emigranteille suunnatuista radiolähetyksistä, joista nyt kuuli kotimaasta tulevan äänen ensimmäistä kertaa.

Muuan A. Anto Sveitsistä puolestaan kirjoittaa kansainvälisten kulttuurisuhteiden kehittämisen Viron yhdistykselle saaneensa sattumalta käsiinsä Kodumaa-lehden ensimmäisen numeron ja nyt häntä kiinnostaa, voisiko lehden tilata.”

Enno Tammer on oikeutetusti todennut kirjassaan Nõukogude piir ja lukus elu: meie mälestused (”Neuvostoliiton raja ja lukittu elämä: muistelmamme”), että ”yhtään enempää KGB:läisiltä ei löytynytkään esimerkkejä emigranttien suuresta kiinnostuksesta”. KGB pystyi kuitenkin muokkaamaan lehden sisältöä aiheelliseksi katsomaansa suuntaan kirjeenvaihdon kontrolloinnista saamiensa tietojen perusteella. Koska Viron KGB:n Moskovaan vuoden 1958 jälkeen esittämät raportit eivät ole tällä hetkellä tutkijoiden käytettävissä, tämän keinon hyödyntäminen jää kuitenkin oletuksen varaan.

Lehden nimi Kodumaa, ”Kotimaa”, oli eräänlainen vastine itsenäisen Viron propagandassa ennen toista maailmansotaa käytetyille ilmauksille. Kodumaa oli yksi harvoista kauniisti sointuvista ja Viroa merkitsevistä sanoista, joita itsenäinen Viro ei ollut tahrannut. Isamaa, ”Isänmaa”, ei tullut kyseeseen, sillä Viron ainoa sallittu poliittinen järjestö toista maailmansotaa edeltävänä ns. vaikenemisen aikana oli ollut nimeltään Isamaaliit. Eesti oli pois suljettu jo senkin vuoksi, että Uus Eesti oli ollut Isamaaliitin äänenkannattaja. Kodumaalla ei ollut tällaisia rasitteita, ja lisäksi valintaan saattoi vaikuttaa sen venäjänkielinen vastine rodina, joka oli lähes pyhä sana.

Lehden kantta koristi kiinnostava symboliyhdistelmä. Tallinnan siluetin alla liplattivat Viron SNT:n lipusta lainatut Itämeren aallot. Kodumaa oli ainoa miehitetyssä Virossa painettu lehti, jonka kannessa ei ollut iskulausetta ”Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!”. Sen tilalle oli vaihdettu teksti ”Kestä, Kalevin väkevä kansa ja kalliona seiso, kotimaamme!” eli Viron SNT:n hymnin alku. On huomionarvoista, että lehti ilmestyi usein kaksivärisenä. Mustan värin lisäksi käytettiin joko punaista, vihreää tai sinistä painoväriä. Viimeksi mainitussa tapauksessa lopputuloksena oli itsenäiseen Viroon viittaava sinimustavalkoinen väriyhdistelmä, jollaista sensuuri ei olisi paikallisissa lehdissä missään tapauksessa sallinut ennen 1980-luvun loppua.

Kodumaan tärkein aihe oli elämä Viron SNT:ssä, tai tarkemmin sanoen se, kuinka hyvin kaikki siellä on. Tekstiä havainnollistettiin nousevilla käyrillä sekä kuvilla uusista tuotantolaitoksista, traktoreista pelloilla, nauravista työläisistä ja talonpojista. Kipuavilla käyrillä ei tietenkään yleensä ollut yhtymäkohtia todellisuuteen, joskin pitää paikkansa, että 1960-luvulla elintaso alkoi sodanjälkeisen ahdingon jälkeen vähitellen kohota. Vertauksia vuosiin 1939 tai 1940 vältettiin. Jossakin määrin yllättävää on, että ensimmäisinä vuosina lehdessä ei juurikaan kiinnitetty huomiota ”fasistien rikoksiin”.

Kuvituksessa olivat tärkeässä osassa näkymät Tallinnan vanhastakaupungista, Viron luonto, kansallispuvut ja muut vastaavat aiheet, jotka saavat pitkään poissa kotoa olleen virolaisen mielen herkistymään. Näillä kuvilla ei ollut mitään tekemistä neuvostotodellisuuden kanssa, mutta sen sijaan ne vastasivat toisinaan hyvinkin tarkasti 1930-luvulla propagoitua ihannetta. Esimerkiksi 13.7.1963 ilmestyneen Kodumaan kannen täyttää sinimustavalkoinen laulujuhlien mainos, jossa kansallispukuun sonnustautuneet nuori mies ja kaksi neitokaista seisovat meren rannalla.

Neuvosto-Viron olojen kehumisen lisäksi Kodumaassa kirjoitettiin laajalti koko Neuvostoliitosta, sen nopeasta kehityksestä, edistysmielisyydestä ja rauhantahdosta. Vähäisemmässä määrin pyrittiin osoittamaan, kuinka vastaavat ilmiöt puuttuvat kapitalistisesta maailmasta ja puuttuivat sotaa edeltävän ajan itsenäisestä Virosta. Tärkeä ulkomaanuutisten aihealue oli Naton ja erityisesti USA:n ja Länsi-Saksan aggressiivisuus, niiden tiedustelupalveluiden salahankkeet jne. Neuvostoliiton menestys ja USA:n epäonnistumiset avaruuden valloittamisessa saivat paljon palstatilaa. Koko USA:n avaruusohjelma pyrittiin osoittamaan Wernher von Braunin – ts. natsin – kätten työksi ja USA:n ohjukset Saksan pahamaineisen V2:n seuraajiksi (samasta aiheesta on muuten kirjoittanut kirjan myös Julius Mader).

Erilaisista VEKSAn järjestämistä tapahtumista, kuten kulttuuriväen matkoista Viron neuvostotasavallasta ulkomaille ja päinvastoin, kirjoitettiin säännöllisesti. Sama koskee laulujuhlia, vaaleja sekä NKP:n johtajien puheita. Tammikuussa 1962 kokonainen numero omistettiin Juhan Jüristen, Karl Linnasin ja Ervin Viksin oikeudenkäynnille Tartossa. Samassa yhteydessä löylytettiin muitakin ”entisiä natseja” sekä todellisista että keksityistä rikoksista. Historiaa käsiteltiin myös lehden liitteenä ilmestyneessä Faktid ja kommentaarid (”Tosiasiat ja kommentit”) -sarjassa. Näitä liitevihkosia ilmestyi epäsäännöllisesti ja harvoin.

Lehden takasivulla oli kaksi vakiopalstaa. Kirjeitä kotiväeltä sisälsi kotimaahan jääneiden virolaisten kirjeitä, joissa nämä etsivät yhteyksiä sodan melskeissä länteen kadonneisiin sukulaisiinsa. Suurella todennäköisyydellä osa kirjeistä oli tekaistu KGB:n tarpeisiin. Radio-otsikon alta löytyivät ulkovirolaisille tarkoitettujen radio-ohjelmien lähetystaajuudet ja -ajat.

Kodumaan artikkeleita kirjoitti suuri joukko ihmisiä. Määrästä saattoi jopa syntyä vaikutelma, ettei lehdellä ollut lainkaan omaa toimitusta, vaan sisältö koostui avustajien kirjoituksista. Suuri osa artikkeleista oli kirjoitettu pseudonyymillä, mutta joukossa oli myös monia Neuvosto-Virossa tunnettujen henkilöiden tekstejä. Omalla nimellään kirjoitti muun muassa KGB-upseeri Randar Hiir – olkoonkin, että työnantajaansa mainitsematta.

Roolahtin kirjat

Andrus Roolahtin suurisuuntaisimpana hankkeena voi pitää vuosina 1964–72 ilmestyneen kirjasarjan Eesti riik ja rahvas II maailmasõjas (”Viron maa ja kansa toisessa maailmansodassa”) osia XI–XV. Roolaht tukeutui teoksia laatiessaan jossain määrin myös muiden apuun. Kyseessä on Neuvostoliiton vastaus Tukholmassa vuosina 1954–62 ilmestyneeseen kirjasarjaan, jossa käsiteltiin kronologisesti Viron historiaa 1930-luvulta toiseen neuvostomiehitykseen.

Teos oli suunnattu ulkovirolaisille, mistä kertoi myös aiheiden valinta. Kotimaisille lukijoille tarkoitetusta historiankirjoituksesta poiketen tässä yhteydessä ei kannattanut ylistää Viron kommunistisen puolueen roolia tai kirjoittaa bolševikkien joutumisesta sorron kohteeksi itsenäisessä Virossa. Tapahtumat itse kokeneet ihmiset olisivat tuskin nielleet myöskään virallista neuvostototuutta vuoden 1940 tapahtumista. Koska saksalaismiehitys ei muodostunut virolaisille yhtä raskaaksi kuin vuosien 1940–41 neuvostomiehitys, olisi ollut turhaa kiittää puna-armeijaa Viron ”vapauttamisesta fasististen valloittajien kynsistä” vuonna 1944. Neuvostopropagandan tuottajat osasivat varmasti huomioida, että vuonna 1944 Virosta oli paennut ennen muuta elämässään hyvin menestyneitä ihmisiä tai ainakin heillä oli pakolaisten keskuudessa huomattava vaikutusvalta.

Kirjasarjaa analysoidessa syntyy vaikutelma, että neuvostopropaganda ei pyrkinyt synnyttämään pakolaisaktivistien välille uusia vastakkainasetteluita, vaan pikemminkin hyödyntämään jo olemassa olleita. Pakolaisuudessa julkaistut muistelmateokset ja lehdet tarjosivat runsaasti aineistoa ulkovirolaisten keskinäisten hankauksien kartoittamiseen. Myös KGB:n agenttien toimittamia tietoja saatettiin hyödyntää samassa tarkoituksessa. Aineistona käytetyistä ristiriidoista voi nostaa esiin neljä tärkeintä kategoriaa: 

Ensinnäkin ulkoministeriö vastaan pääesikunta: kumpi oli syypää (tai toista suurempi syypää) siihen, että Viro menetti itsenäisyytensä 1939–40. Ei ole täyttä varmuutta siitä, kuinka terävää vastakkainasettelu 1930-luvun jälkipuoliskolla todellisuudessa oli, jos sellaista ylipäätään esiintyi. Väitteitä kiistoista esittivät ulkoministeriön entiset työntekijät 1950-luvulla, ja entiset upseerit luonnollisesti vastasivat näihin väitteisiin.

Toinen hyödynnetty kiista oli demokratia vastaan vaikenemisen aika (eli Jaan Tõnissonin tukijat ja vapaussoturit vastaan Konstantin Pätsin tukijat). Tämä poliittinen kahtiajako näkyi virolaisessa yhteiskunnassa jo 1920-luvulla ja vuoden 1934 vallankaappaus syvensi sitä entisestään. Vaikenemisen ajan Virossa sensuurin takia piiloon jäänyt kritiikki pääsi sodan jälkeen vapaasti julki pakolaisuudessa.

Kolmas kiistapari olivat länsiliittoutuneiden tukijat vastaan Saksan tukijat (eli anglofiilit vastaan miehitysajan yhteistoimintamiehet). Tätä teemaa käytettiin erityisen usein englanninkielisissä yhteenvedoissa, jotka tulivat mukaan osasta XII alkaen.

Neljännen ryhmän muodostivat yksittäisten henkilöiden keskinäiset ristiriidat, joita esiintyy aina ja kaikkialla eivätkä ne useinkaan jää vain osapuolten omaan tietoon. Kiistoista pääsi perille yksinkertaisesti seuraamalla ulkovirolaista lehdistöä. Neuvostopropaganda pyrki ruokkimaan vihanpitoa ja pitämään joka tapauksessa huolen siitä, etteivät konfliktit ainakaan pääse laantumaan.

Suosittu aihe oli myös korruptio itsenäisessä Viron tasavallassa. Se saattoi aiheuttaa ja ilmeisesti todella aiheutti monissa ulkovirolaisissa inhoa ja mahdollisesti kateutta. Jotkut henkilöt saattoivat luopua aktiivisesta poliittisesta toiminnasta (tai ainakin KGB toivoi näin), koska pelkäsivät muussa tapauksessa saavansa Neuvostoliiton propagandakoneiston seuraavan likasangollisen omaan niskaansa. Yksittäisten henkilöiden käsittelyyn päti yleissääntö, että mitä aktiivisempi pakolainen oli poliittisesti, sitä suurempi todennäköisyys hänellä oli joutua hyökkäyksen kohteeksi. Kerta kerran jälkeen toistuva teema oli joidenkin pakolaisten ja koko Viron tasavallan fasistisuus toisen maailmansodan edellä ja aikana. Ulkovirolaista historiankirjoitusta syytettiin muun muassa ”SS-miesten glorifioinnista”, mikä vaikuttaa eräässä naapurimaassamme viime aikoina ilmestyneiden kirjojen perusteella edelleen varsin ajankohtaiselta väitteeltä.

Kirjasarjan lähtökohtana on pidetty teesiä, jonka mukaan oli olemassa yhtäältä Neuvostoliittoon negatiivisesti suhtautuva ”emigranttien yläluokka” ja toisaalta Neuvostoliittoon neutraalisti suhtautuvat tavalliset pakolaiset. Tätä käsitystä tukivat ulkomailta saadut KGB:n raportit ja ilmeisesti Viron SNT:n johtajat myös uskoivat siihen. Ulkovirolaisille suunnatuissa neuvostojulkaisuissa mustamaalattiin yläluokkaa ja taivuteltiin tavallisia pakolaisia omalle puolelle eli pois yläluokan vaikutuspiiristä. Osan XI johdannon mukaan ”tämän teossarjan artikkelit ovat nähneet päivänvalon ainoastaan emigranttien yläluokan tunkkaisilla takapihoilla vallitsevan hyvä veli -järjestelmän, juonittelun, vihanpidon, kateuden, urkinnan jne. takia”. Ja todellakin, kyseessä on nurinkurisen vääristynyt peilikuva ulkovirolaisesta historiankirjoituksesta: vaikutteita Viron SNT:n tuolloisesta historiografiasta on erittäin vähän.

Paikoin aiheita lähestytään rehellisemmin kuin samoihin aikoihin Neuvosto-Virossa. Neuvostoliittolaisessa historiankirjoituksessa esimerkiksi toistettiin virheellistä väitettä, jonka mukaan Saksan maavoimien esikuntapäällikkö, kenraali Franz Halder olisi kesän 1939 Viron-vierailullaan käynyt Viron ja Neuvostoliiton rajalla. Väitteen vakuutena käytettiin saman vierailun aikana otettua kuvaa, jossa virolaisten upseerien keskellä seisova Halder tähystää haarakaukoputkella. Todellinen kuvauspaikka on Tallinnan lähellä sijaitsevan Jägalan ampuma-alueen tähystystasanne. Roolaht kertoo Halderin vierailusta perusteellisesti, mutta ei väitä hänen käyneen rajalla. Samassa yhteydessä Roolaht kertoo armeijan esikunnan II osaston päällikön, eversti Villem Saarsenin ja toimittaja Veidenbaumin välillä väitettävästi käydystä pitkästä keskustelusta. Veidenbaum kiistää muistelmissaan koko keskustelun ja kutsuu väitettä ”esimerkiksi siitä, kuinka neuvostoliittolaisiin painotuotteisiin päätyy valheellista tietoa ja nimiä ilman asiallisia perusteita.” Kun perehtyy samoihin asiakirjoihin, joiden perusteella Roolaht kirjoitti artikkelinsa, syntyy vaikutelma, että Veidenbaumin kanssa kyllä keskusteltiin, mutta ilmeisesti ei kovin pitkään ja toisena osapuolena oli eversti Saarsenin asemesta kapteeni Kurgvel.

Kaikkien Roolahtin käyttämien lähteiden tarkastaminen kävisi elämäntyöstä, mutta olisi tuskin vaivan arvoista. Kenraali Halderin vierailua esimerkkitapauksena käyttäen voidaan sanoa, että lähteinä käytetyt asiakirjat ovat aitoja ja oikeita. Itse teksti taas näyttää syntyneen niin, että Roolaht on antanut mielikuvituksensa laukata arkistomateriaalin pohjalta varsin vapaasti. Esimerkiksi kenraaliluutnantti Reek hermoili Halderia vastaanottaessaan niin, että tervehti kunniakomppaniaa vieraansa väärältä puolelta. Erehdys päätyi lehtikuviin. Roolaht kommentoi tapahtunutta: ”Reek oli raivoissaan ja vaati, että vastedes kaikkien vastaavien valokuvien on läpäistävä sotasensuuri ennen julkaisemista.” Todellisuudessa kapteeni Kurgvel on vierailusta opittua analysoidessaan todennut, että ”lehdissä julkaistavat kuvat pitäisi jatkossa mahdollisesti tarkastaa etukäteen”. Muista samassa kansiossa olevista asiakirjoista poiketen tässä muistiossa ei ole ainuttakaan mainintaa siitä, että se olisi käynyt kierroksella armeijan esikunnan II osaston ulkopuolella.

Halderin Viroon saapumisesta Roolaht kirjoittaa: ”Koska ’tuuli oli myötäinen’, Viron alueelle saavuttiin paljon ennakoitua aikaisemmin. Jotta kone voisi laskeutua aikataulun mukaan tasan kello 13, ennen tätä kierreltiin ’ajankuluksi’ merilinnoitustemme yllä, katseltiin rantaviivaamme ja tehtiin mittava kaarros sisämaahan 700 kilometrin tuntinopeudella.” Arkistoasiakirjoissa samaa tapahtumaa kuvataan hieman toisin. Saksalaiselta lentäjältä oli kuultu, että ”Viroon lentäessä heillä oli suotuisa tuuli, minkä vuoksi he saapuivat Tallinnan lähistölle ennakoitua aikaisemmin. Jotta he olisivat voineet laskeutua tasan kello 13, heidän oli tehtävä kaarroksia Tallinnan lähistöllä.” Tyypillistä on, että Roolaht ei suoraan mainitse ilmavakoilun mahdollisuutta, mutta ohjaa muun muassa lainausmerkkejä viljelemällä lukijaa tekemään itse tällaisen johtopäätöksen. Roolahtin esittämä 700 kilometrin tuntinopeus on noin kolminkertainen Halderin käytössä olleen Junkers 52/3m:n huippunopeuteen verrattuna. Hieman yllättäen tällekin tuulesta temmatulle väitteelle esitetään lähde: eräs uuden Dornier 17 -pommikoneen lentäjistä oli väittänyt koneensa yltävän tällaiseen vauhtiin (todellisuudessa myös Dornierin huippunopeus oli huomattavasti alhaisempi).

Edellä esitetyn kaltainen muunnettu totuus mahtuisi taiteellisen vapauden rajoihin, jos tyylilaji olisi historiallinen belletristiikka, mutta tässä tapauksessa kirja teeskentelee olevansa dokumentaalinen. Lisäksi on huomioitava käsiteltävien aiheiden valinta ja se, mikä on jätetty kertomatta. Kyseisen osan johdannossa todetaan, että ”kirjoittajat ovat kiinnittäneet erityistä huomiota tosiasioiden esittämiseen ja jättäneet näiden tosiasioiden keskinäisten yhteyksien määrittämisen ja johtopäätösten tekemisen arvoisan lukijan tehtäväksi. […] Tässä julkaisussa esitettävä historiankuva on siis tosiasioista koostuva mosaiikki.” Sen lisäksi, että mosaiikin palaset oli yleensä irrotettu kontekstistaan, palasia oli myös vahvasti muokattu.

Kirjasarjaan mahtuu myös esimerkkejä räikeistä väärennöksistä. Niistä perusteellisimmin on tutkittu osassa XV ilmestynyt vakooja Leo Talgren tarina, joka julkaistiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1965 Kodumaa-lehden liitteenä. Tuolloin kirjoittajaksi oli merkitty pseudonyymi K. Saarse. Sepite julkaistiin vielä kertaalleen vuonna 1976 Mineviku teed ja rajad (”Menneisyyden tiet ja polut”) -kirjassa, tuolloin Rein Kordesin nimellä. Leo Talgrea koskevat kirjoitukset ovat puhtaita väärennöksiä.

Talgren kuolemasta esitetyt tiedot eivät pidä lainkaan paikkaansa. Todellisuudessa Talgre kuoli Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun työntekijöiden kanssa käydyssä laukaustenvaihdossa 17.12.1944, mutta Roolahtin mukaan hänen ruumiinsa löydettiin metsästä tammikuussa 1945. Tämä on virheistä vähäisin. Muu osa tekstistä perustuu lähinnä Leo Talgren päiväkirjaan, jota ei ole olemassa. Keksityn päiväkirjan keksittyjen merkintöjen avulla luodaan kuva Talgren tekemisistä, hänen ajatusmaailmastaan ja persoonallisuudestaan. Hänet kuvataan alkoholisoituneena hummailijana (samalla väittäen, että hän kirjasi kaiken tunnontarkasti päiväkirjaansa) ja kerrotaan muun muassa, kuinka hän ”aktivoi” Viron Suomen-lähettilään Aleksander Warman yhteistyöhön Saksan tiedustelupalvelun kanssa. Roolahtin tässä yhteydessä esittämä sitaatti kertoo paljon teoksen tyylistä: ”Warman ehdot: vapaat kädet ja kruunuja (saa olla myös liittoutuneiden valuuttaa – on siinä huora!)” Roolaht väittää, tältäkin osin ilmeisesti mielikuvitukseensa tukeutuen, Talgren toimineen vuonna 1941 tai 1942 ”joitakin kuukausia erään keskitysleirin päällikön tehtävissä ja osallistuneen henkilökohtaisesti sotavankien ja siviilien tuhoamiseen”. Koska Talgre itse oli kuollut jo loppuvuodesta 1944, kirjoitelmalla haluttiin ennen kaikkea mustamaalata muita tekstissä mainittuja pakolaisia, heistä merkittävimpänä lähettiläs Warmaa.  Lisäksi artikkeli aiheutti vakavia henkisiä kärsimyksiä Leo Talgren läheisille, varsinkin hänen tyttärelleen.

Ulkoasun osalta kirjat jäljittelivät Ruotsissa vuosina 1954–62 julkaistua samannimistä teossarjaa. Alkujaan Otto Pajun suunnittelemaa ulkoasua oli muutettu vain värityksen osalta. Ensimmäisen Neuvosto-Virossa ilmestyneen osan saatesanoissa kommentoidaan Ruotsissa julkaistuja osia I–X ainoastaan sen verran, että kirjojen ”typografinen toteutus on kunniaksi kirjapainolle”. Samaa voi sanoa neuvostovirolaisista osista XI–XV. Neuvosto-Virossa ei yleensä painettu kirjoja yhtä hyvälaatuiselle paperille. Lopputuloksesta jäi varsin autenttinen vaikutelma ja julkaisijan toiveena oli selvästi, että osat XI–XV löytäisivät kirjahyllyssä paikkansa osien I–X jatkeena. Osista I–X poiketen neuvostovirolaisista osista puuttuvat kaikki tiedot artikkelien kirjoittajasta tai kirjoittajista. Ensimmäisessä osassa mainitaan, että kyse on Kodumaa-sanomalehden julkaisusta, joka on painettu Kommunist-kirjapainossa, myöhemmissä osissa ei ole enää edes tietoa painopaikasta. Myös tiedot painosmäärästä, ladottavaksi toimittamisen ajankohdasta jne. puuttuvat, vaikka ne olivat Neuvostoliitossa ilmestyvissä kirjoissa pakollisia. Näennäistä akateemisuutta korostavat henkilöhakemisto ja englanninkielinen tiivistelmä.

Eesti riik ja rahvas II maailmasõjas -teoksen jatko-osat eivät jääneet ainoaksi neuvostovirolaiseksi vastaukseksi pakolaiskirjallisuuteen. Eesti emigrantide saatusaastad (”Virolaisten emigranttien kohtalonvuodet”) on samankaltainen vastalause pakolaisten julkaisemalle kokoomateokselle Eesti saatusaastad (”Viron kohtalonvuodet”). Roolahtin aikaisemmista kirjoista poiketen tämä teos sisältää kaikki Neuvostoliitossa pakolliset julkaisutiedot (myös venäjäksi; hinnaksi on ilmoitettu 25 kopeekkaa) ja jopa kirjoittajan nimen: Rein Kordes. Tällä kertaa ei jäljitellä Ruotsissa julkaistun teoksen formaattia ja ulkoasua, paperilaadusta puhumattakaan. Englanninkielisestä tiivistelmästä on luovuttu, mutta henkilöhakemisto on säilynyt.

Roolaht on jälleen käyttänyt ”kollaasitekniikkaa”, jonka osat ovat pääosin mukaelmia pakolaislehdistössä ilmestyneistä artikkeleista. Välissä on pitkiä katkelmia vanhemmista kirjoista. Uutta ovat neutraalit tai jopa positiivissävyiset tekstikatkelmat, joita tosin esiintyy lähinnä kulttuurivaikuttajien muistokirjoituksissa. Neutraaliin sävyyn esitellään esimerkiksi tutkimustuloksia, jotka kertovat viron kielen tai virolaisen kulttuurin hiipumisesta. Tällaisten katkelmien tarkoituksena on ilmeisesti ollut tehdä kirjasta hieman luettavampi. Muistokirjoitusten suuri lukumäärä johdattaa lukijan varsin synkkiin tunnelmiin, eikä varmaankaan sattumalta: käsitys ulkovirolaisuuden vääjäämättömästä kuihtumisesta saikin syventyä pakolaisten keskuudessa.

Vuonna 1976 ilmestynyt Mineviku teed ja rajad on kooste Roolahtin aikaisemmista kirjoista. Sen julkaisemisen taustalla saattoivat olla saman vuoden ESTO-päivät. Virolaispakolaiset alkoivat järjestää maailmanlaajuisia ESTO-päiviä vuonna 1972. Andrus Roolahtilta ilmestyi uusi teos juuri ennen vuosien 1972, 1976 ja 1980 tapahtumaa. On mahdollista, että Virolaisemigranttien kohtalonvuosien toinen osa ei ehtinyt valmistua ennen Baltimoressa järjestettyjä vuoden 1976 ESTO-päiviä ja Menneisyyden tiet ja polut täytti tämän aukon – jonkinlainen vastapaino pakolaistapahtumalle haluttiin joka tapauksessa julkaista.

Indrek Jürjo on kirjoittanut viimeksi mainituista teoksista varsin osuvasti: ”Ulkovirolaisesta lehdistöstä ja muistelmista poimittu loanheitto sekoittuu näissä häväistyskirjoituksissa KGB:n paljastuskirjoille tunnusomaisella tavalla täysin tuulesta temmattuihin väitteisiin ja juoruihin. Epämääräiset viittaukset johtavat arkistodokumentteihin tai Roolahtin käsiin salaperäisellä tavalla päätyneisiin käsikirjoituksiin.” Roolaht itse oli toista mieltä. Toimittaja Pekka Erelt kysyi häneltä vuonna 2002: ”Sodan jälkeen kirjoititte myös kärkeviä propagandakirjoja ulkovirolaisille. Kadutteko sitä nyt?” Roolahtin vastauksessa ei ole merkkejä katumuksesta: ”Kaikki, mitä niissä on, pitää paikkansa. Kaikki perustuu arkistomateriaaliin tai henkilökohtaiseen muistiin. Kun karsitte sieltä pois tuolloin käytetyt halventavat ilmaukset, niin jäljelle jää täysin objektiivinen historiallinen aineisto.” Kuten Leo Talgresta kirjoitettu artikkeli osoittaa, Roolaht tukeutui ainakin aika ajoin muistin ja arkistomateriaalin lisäksi myös puhtaaseen mielikuvitukseen. Epäselväksi jää ainoastaan se, oliko ideoiden takana KGB vai Roolaht itse.

Roolahtin viimeinen Rein Kordes -nimellä kirjoittama teos oli August Otsin Ruotsissa julkaistun kirjan Miks kaotasime iseseisvuse: Eestluse probleeme eksiilis (”Miksi menetimme itsenäisyytemme: virolaisuuden ongelmia pakolaisuudessa”) esittely virolaisille lukijoille. Ots oli kiihkeä Pätsin ja Laidonerin vastustaja, minkä hän tuo terävästi ilmi myös kirjassaan. Ilmeisesti tiedostamattaan Ots oli jo saanut vaikutteita Neuvosto-Virossa ilmestyneistä kirjoista. Roolaht esitti kirjasessaan See, millest avalikult eri räägita (”Se, mistä ei puhuta julkisesti”) lyhyen yhteenvedon Otsin tekstistä ja toisti sen makeimpia sitaatteja. Hänellä ei ollut tarvetta vääristellä August Otsin sanoja. Vihkosen painosmäärä oli huomattavasti suurempi kuin Otsin teoksen.

Andrus Roolahtin propagandateokset eivät ole jättäneet mainittavaa jälkeä historiografiaan. Koska kyse on niin selkeästi kylmän sodan kireissä olosuhteissa ilmestyneestä propagandasta, historiantutkijat eivät ole myöhemmin viitanneet niihin ns. totuuden lähteinä. Teokset ovat vironkielisiä, joten muunmaalaisilla kirjoittajilla, jotka eivät tunne kirjojen taustaa, olisi joka tapauksessa vaikeuksia hyödyntää niitä. Ulkovirolaiseen historiankirjoitukseen Roolahtin teokset ovat saattaneet jättää jonkinlaisen jäljen, mutta asian varmistaminen on vaikeaa. Hänen kirjojaan luettiin ja ne saattoivat vaikuttaa pakolaisten käsityksiin ja kirjoituksiin, mahdollisesti tekijöiden sitä itsekään tiedostamatta. Roolahtin viimeiseksi jäänyt teos muodostaa tässä suhteessa poikkeuksen. Kirja Nii se oli… Kroonika ühest unustuseliiva maetud ajastust (”Näin se oli… Erään unohduksen hiekkaan haudatun aikakauden kronikka”) poikkeaa tuntuvasti hänen aikaisemmasta tuotannostaan. Se oli Roolahtin ensimmäinen selkeästi kotimaiseen käyttöön eli Virossa asuville virolaisille tarkoitettu teos, mikä näkyi myös painosmäärässä. Kaikista aiemmista kirjoista oli otettu 6 000 kappaleen painos, mutta kronikkaa painettiin peräti 30 000 kappaletta. Kannessa komeilivat puoliksi esiripun peittäminä sinimustavalkea lippu ja Viron tasavallan vaakuna. Tänä päivänä sommitelma vaikuttaa mauttomalta, mutta kirjan ilmestymisen aikaan vuonna 1990 se oli pikemminkin isänmaallinen. Huomionarvoinen on myös kirjan takakansi, jossa kirjoittaja tuo esiin työskentelynsä itsenäisen Viron propagandahallinnossa sekä toimintansa Viron ylioppilaiden seurassa EÜS:ssä. Jälkimmäinen väite ei pitänyt paikkaansa ja EÜS toimitti lehdistöön oikaisun, jossa Roolahtin todettiin olleen seuran jäsen vain lyhyen ajan. Vuonna 1974 Roolaht oli syyttänyt pakolaisia siitä, että ”vanhat herrat tarjoilevat Viron historiaa huolellisesti naamioituna ja ehostettuna eivätkä sellaisena kuin se oli.” Ilmeisesti uuden kirjan piti oikaista tämä virhe…

Tarkkaavaiset lukijat huomasivat pian, että Roolahtin teksti vastaa monin paikoin sanasta sanaan Rein Kordesin vanhoja kirjoituksia ja asiasta myös kirjoitettiin Reede-kulttuurilehdessä (nykyinen Sirp). Valtaosa materiaalista oli kuitenkin ennen julkaisematonta. Kirja on mukaansatempaava ja taitavasti kirjoitettu. Se sisältää Roolahtin henkilökohtaisten muistelmien lisäksi runsaasti juoruja 1930-luvun jälkipuoliskolta, toisin sanoen tapauksia, jotka kirjailija oli voinut kuulla jo tuoreeltaan, mutta joista hänellä ei voinut olla henkilökohtaista tietoa. Suri osa väitteistä on valitettavasti sellaisia, joiden todenperäisyyttä ei voi tarkastaa mistään. Lähdeviitteitä kirjassa ei ole. Kyseessä on kuitenkin yhtenäinen kokonaisuus, jota ei ole kirjoitettu ”kollaasitekniikalla”.

Roolahtin näkemys Molotovin-Ribbentropin sopimuksesta kertoo ehkä laajemminkin hänen suhtautumisestaan Viron tasavaltaan, uusiin itsenäistymispyrkimyksiin sekä naapurimaihin: ”Pääsy avomerelle oli Neuvostoliitolle elämän ja kuoleman kysymys. Se oli ikiaikainen ongelma, joka sai alkunsa tuhat vuotta sitten slaavilaisten nomadien muuttuessa kasterituaalin myötä venäläisiksi. Tämän seurauksena Venäjän valtiollinen konglomeraatti ilmestyi Euroopan historian näyttämölle. Kesällä 1940 tälle ikivanhalle ja monia verisiä taisteluita aiheuttaneelle ongelmalle löydettiin lopullinen ratkaisu.” Roolahtin mielestä ongelman ydin oli siis pienen kansan itsenäisyystahdossa, ei suurvallan pyrkimyksessä hankkia itselleen leveämpi pääsy Suomenlahdelle.

Kirjan käsikirjoitus valmistui Roolahtin vielä työskennellessä tiedeakatemian kirjastossa. Teoksen päättävä merkintä ”Merivälja 1962 – 1983 – 1985 – 1988” viittaa siihen, että kirja on ainakin osittain valmistunut pitkän ajan kuluessa. Kirjan jäljiltä jää ilmaan joitakin vastausta vailla olevia kysymyksiä. Kirjoittiko Roolaht sen omasta aloitteestaan vai tuliko kehotus KGB:ltä? Oliko ulkomaanpropagandan kärkimiehen siirto ns. kotirintamalle KGB:n viimeinen ponnistus sen alettua menettää otettaan Viron tapahtumista? Vai oliko KGB tuossa vaiheessa jo luovuttanut? Neuvostovirolaisia lehtiä selailemalla voi havaita, että sensuuri höltyi olennaisesti vuosina 1987–88. Toisaalta Vsevolod Naidjonkov, Roolahtin entinen ohjaaja KGB:ssä, harjoitti juuri tuolloin erityisen aktiivista julkaisutoimintaa. Vuosina 1987–91 häneltä ilmestyi kolme laajaa teosta, joissa käsiteltiin pakolaisvirolaisuuden kuihtumista. Yrittikö KGB kaukokatseisuudessaan mustamaalata sotaa edeltävän itsenäisen Viron valtiomiehiä siten, että historiallisen identiteetin rakentaminen jälleenitsenäistymisen jälkeen vaikeutuisi? Ainakin yksi tutkija on päätellyt näin. Kaljo-Olev Veskimägin mukaan Nii se oli… on Roolahtin teoksista ”juonikkaimmin nenästä vetävä”, sillä se saa lukijan tekemään johtopäätöksen, jota tekstissä ei ole: ”että Viron tasavalta oli erittäin korruptoitunut”. Veskimägi toteaa, että myös kirjan julkaisuajankohta oli Viron kommunistisen puolueen kannalta erittäin osuva: ”[…] kaikki oli jo luhistumassa ja innostuneessa totuuden puhumisen ilmapiirissä myös annos pajunköyttä meni todesta.” Yksinkertaisempi selitys kirjalle on, että kyseessä oli yksinkertaisesti Roolahtin näkemys menneestä ja Perioodika-kustantamo yritti vilpittömästi sivistää lukijoitaan historian saralla, kuten oli tehnyt jo ennen Roolahtin viimeiseksi jäänyttä kirjaa.

Lähdekriittiset ongelmat ovat tätä teosta käytettäessä ilmiselviä. Tästä huolimatta historiantutkijat ovat käyttäneet sitä suhteellisen paljon, varmasti enemmän kuin Roolahtin kaikkia aikaisempia teoksia yhteensä. Kirjoittajan värikkäisiin kertomuksiin sisältyy paljon sellaista, mitä muista muistelmista saati arkistoista ei löydy. Yleisesti ottaen historiantutkijat ovat olleet lähdekritiikin suhteen varsin valppaita.

Julius Maderin elämäntarina

Julius Mader syntyi 7.10.1928 tuolloisen Tšekkoslovakian sudeettialueella Radejčinissa (saksaksi Radzein). Vuonna 1929 perhe muutti Rumburkiin (saksaksi Rumburg) lähelle Saksan rajaa ja syksyllä 1938 tehdyllä Münchenin sopimuksella pikkukaupunki luovutettiin muun sudeettialueen mukana Saksalle. Vuosina 1939–45 Mader oli kansallissosialistisen Hitlerjugend-nuorisojärjestön jäsen. Lomaketietojen perusteella on vaikea päätellä, oliko hän Hitlerin kannattaja ja jos oli, niin kuinka pitkään. Hitlerjugendissa hän joka tapauksessa yleni Oberrottenführeriksi. Samojen tietojen perusteella Mader menetti uskonsa jumalaan vuonna 1945 (Religion: ohne seit 1945) ja liittyi jo saman vuoden kesäkuussa antifasistiseen rintamaan. Aatteellinen suunnanmuutos oli siis varsin jyrkkä.

Vuosina 1947–49 Mader opiskeli yhteiskuntatieteitä Jenan yliopistossa ja vuosina 1952–56 etäopiskelijana taloustieteitä Walter Ulbrichtille nimetyssä Saksan valtio- ja oikeustieteellisessä akatemiassa (Deutsche Akademie für Staats- und Rechtswissenschaft), jossa hän myös suoritti taloustieteen loppututkinnon. Mader toimi Freie Deutsche Jugend (FDJ) -nuorisojärjestössä ja sai toiminnastaan tunnustusta. Opintojen ohessa Mader alkoi avustaa aikakauslehtiä. Vuonna 1952 hän muutti Itä-Berliiniin ja työskenteli kahdeksan vuotta Die Wirtschaft -kustantamossa.

Vuonna 1958 Julius Mader oleskeli viikon ja vuonna 1959 kaksi viikkoa työasioissa Länsi-Saksassa. Turvallisuusministeriö kiinnostui hänestä viimeistään tuolloin rutiininomaisten taustaselvitysten yhteydessä. Historiantutkija Paul Maddrellin arvion mukaan Maderin värväämistä puolsi hänen kiinnostuksensa läntisiin tiedustelupalveluihin ja niistä julkisia lähteitä käyttäen kerätty tieto. Tämän jälkeen asiat etenivät nopeasti. Tammikuun 1960 alussa Mader jätti työt kustantamossa ja alkoi työskennellä täysipäiväisesti MfS:n lukuun, vaikka muodollisesti jättäytyikin vapaaksi toimittajaksi säilyttäen näin myös kaikki aiemmat kontaktinsa. Vuonna 1962 Mader nimitettiin MfS:n kapteeniksi (Hauptmann) ja vuonna 1964 hänet ylennettiin majuriksi. Hänen yksikkönsä oli Abteilung Agitation, joka nimettiin myöhemmin rakenneuudistuksen yhteydessä Zentrale Auswertungs- und Informationsgruppe, Bereich 6:ksi. Vaikka Mader teki paperitöitä, hän sai toukokuussa 1964 virka-aseekseen Walther PP:n ja siihen kaksi lippaallista patruunoita. Jo vuonna 1961 Maderista oli tullut Itä-Saksaa hallinneen Saksan sosialistisen yhtenäisyyspuolueen (Sozialistische Einheitspartei Deutschlands – SED) ehdokasjäsen ja vuonna 1963 varsinainen jäsen. MfS:n talousasiakirjoissa hänen koodinimensä oli Thomas Bergner, muissa asiakirjoissa käytettiin myös nimiä Dokument, Julius, X54 ja Jäger.

Mader kirjoitti työkseen kirjoja ja artikkeleita. Valtaosa hänen kirjoituksistaan käsitteli läntisten tiedustelupalveluiden toimintaa. Idän ja lännen lehdistöstä peräisin olevat tiedot sekoittuivat niissä MfS:n ulkomaantiedustelun HVA:n (Hauptvervaltung Aufklärung) Maderille antamaan oikeaan ja valeinformaatioon sekä Maderin itsensä kuvitelmiin ja tulkintoihin. Vuodesta 1966 Maderilla oli avustajanaan sihteeri Genossin Schötzki ja vuodesta 1977 samaa virkaa hoiti luutnantti Bernhilde Bonath. Olettaa voi, että nämä pitkäaikaiset työtoverit avustivat Maderia toimistotehtävien lisäksi myös sisällöllisissä kysymyksissä. 1980-luvulla Maderin käytössä oli MfS:lle kuulunut kaksikerroksinen talo Berliinissä Karlhorstin kaupunginosassa. Asuinhuoneet olivat talon ensimmäisessä ja toimistotilat toisessa kerroksessa. Päällisin puolin olosuhteet olivat siis varsin idylliset – ellei oteta huomioon, että välittömässä läheisyydessä sijaitsi KGB:n suurin ulkomaanedustusto ja neuvostoarmeijan joukko-osastoja. Lämmitys-, sähkö- ja puhelinlaskut maksoi MfS. Mader nautti majurin palkkaa ikälisineen, joten hänen taloutensa ja aineellinen hyvinvointinsa oli hyvin turvattu.

Työn ohessa Julius Mader väitteli vuonna 1965 politologian tohtoriksi (Dr. rer. pol.) aiheesta Saksan liittotasavallan salainen palvelu ja sen vastavallankumouksellinen toiminta Saksan demokraattista tasavaltaa vastaan. Vuonna 1970 oli vuorossa oikeustieteen väitöskirja (Dr. sc. jur.) Imperialistisen Saksan salaisen palvelun kehittyminen, järjestelmä ja työtavat.

Ennen MfS:n palvelukseen astumistaan Mader oli käynyt myös rautaesiripun toisella puolella, mutta nimen tultua tunnetuksi länsimatkailu loppui ja Maderin matkakohteita olivat Tšekkoslovakia, Puola, Neuvostoliitto, Bulgaria ja Unkari. Itäblokista hän poistui enää vain kerran, vuonna 1969, jolloin hän vieraili Algeriassa. Matkan syyksi oli merkitty, kuten yleensäkin, ”luennot”.

Siinä missä Andrus Roolaht päästettiin ulkomaille KGB:n intresseihin viitaten, Julius Maderille ei ilmeisesti uskottu mitään operatiivisluonteisia tehtäviä. Aloite tähän suuntaan kyllä tehtiin. Vuonna 1973 Maderin esimies, eversti Dr. Halle otti yhteyttä sittemmin legendaariseen maineeseen kohonneeseen Itä-Saksan tiedustelupäällikköön, HVA:n johtajaan, kenraaliluutnantti Markus Wolfiin. Halle pyysi Wolfia harkitsemaan mahdollisuutta käyttää Maderia HVA:n taistelussa ”vihamielisiä keskuksia” vastaan. Kirjeeseen oli liitetty sivun mittainen kuvaus Maderin operatiiviseen työhön asettamista puoltavista seikoista, joita olivat muun muassa hänen henkilökohtaiset yhteytensä ja kirjeenvaihtonsa läntisten (joskin vasemmistolaisten) toimitusten, lehtimiesten sekä muiden henkilöiden ja järjestöjen kanssa. Halle esitti, että Maderin avulla voitaisiin joko suoraan, salanimellä tai muiden toimittajien välityksellä julkaista kirjoituksia Länsi-Saksassa, Itävallassa, Italiassa, Luxemburgissa, Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa, Ranskassa ja Yhdysvalloissa.

Wolf välitti kirjeen HVA:n aktiivitoimista vastanneen kymmenennen osaston päällikölle. Pari viikkoa myöhemmin kaksi HVA:n työntekijää ja Mader kävivät keskustelun, jonka aikana ”ilmeni, että edellytyksiä jatkuvaan yhteistyöhön ei ole”. Wolf kiitti vastauskirjeessään Hallea esityksestä, mutta ilmoitti samalla kohteliaasti, ettei se johda toimenpiteisiin. On hyvin mahdollista, että Mader, jonka nimi oli jopa MfS:n henkilökuvauksen mukaan tunnettu ”sekä kotimaassa että ulkomailla, niin ystävien kuin vihollisten keskuudessa”, oli yksinkertaisesti liian tunnettu ja liian ilmeisesti MfS:ään kytköksissä oleva henkilö, jotta häntä olisi voitu hyödyntää HVA:n tehtävissä.

Mader työskenteli MfS:ssä vuoteen 1989 saakka eikä häntä ylennetty majuria korkeampaan sotilasarvoon, mutta sen sijaan hänelle myönnettiin kymmeniä kunniamerkkejä ja -kirjoja. Mader kuoli vuonna 2000.

Julius Maderin kirjallinen tuotanto

MfS:n laskelmien mukaan Mader oli vuoteen 1989 mennessä kirjoittanut (yksin tai yhtenä tekijöistä) tai toimittanut 32 kirjaa. Kirjoja oli käännetty 18 kielelle, painoksia otettu uusintapainokset mukaan lukien 121 kappaletta ja kokonaispainosmäärä oli 5,2 miljoonaa kappaletta. Vaikka MfS:n lukemia on toistettu myös tieteellisessä kirjallisuudessa, tarkempi arkistomateriaalien analysointi horjuttaa tältä osin uskoa kuuluisaan saksalaiseen täsmällisyyteen. Edellä esitetyt luvut perustuvat yksittäisiin raportteihin ja tietojen sähköisen vertailun (johon Maderin kollegoilla ei aikoinaan ollut aikaa eikä teknisiä mahdollisuuksia) avulla selviää, että Neuvostoliitossa ilmestyneiden käännösten painosmäärät on raportoitu huomattavasti todellista suurempina. Sen lisäksi, että raportoidut kappalemäärät alun alkujaankin poikkeavat itse kirjoihin merkityistä luvuista, määrät jatkavat ajan myötä kasvuaan vielä MfS:n omassa dokumentaatiossakin. Tarkkojen kokonaispainosmäärien laskeminen on valitettavasti käytännöllisesti katsoen mahdotonta. Karkeasti arvioiden voidaan sanoa, että MfS:n esittämä teosnimikkeiden ja uusintapainosten lukumäärä pitää suunnilleen paikkansa. Kokonaispainosmäärä lienee todellisuudessa kolmen miljoonan tietämissä. Sekin on kiistämättä todella paljon.

Maderin kirjat voi jakaa aiheen perusteella kolmeen ryhmään. Ensinnäkin länttä, erityisesti USA:ta ja Länsi-Saksaa vastaan suunnatut kirjat, joissa viitattiin tavan takaa maiden natsiyhteyksiin. Tätä aihepiiriä käsittelivät Maderin molemmat väitöskirjat, jotka julkaistiin hieman toimitetussa muodossa myös kirjoina. Maderin viimeinen tähän ryhmään lukeutuva teos oli vuonna 1970 ilmestynyt Hitlerin vakoilukenraalit puhuvat, jonka saksankielisestä laitoksesta otettiin peräti 11 painosta – enemmän kuin mistään muusta Maderin kirjasta. Teoksessa sivutaan lyhyesti muun muassa Viron tasavallan sotilastiedustelua ja se on jättänyt suhteellisen syvän jäljen virolaiseen historiankirjoitukseen. Kiinnostavaa kyllä, kirja käännettiin venäjäksi vasta vuonna 1999. Koska Maderin muiden teosten painosmäärät olivat Neuvostoliitossa suuria, aikaisempi julkaiseminen tuskin kaatui kiinnostuksen puutteeseen. Kirjaa ei liioin voi pitää Maderin muita teoksia huonompana, pikemminkin päinvastoin. Nähtävästi venäjännös jäi aikoinaan tekemättä siksi, että viisi vuotta aiemmin oli ilmestynyt historian tohtori Daniil Melnikovin ja Ljudmila Tšornajan kirja Kaksinaamainen amiraali, eikä kahta täysin erilaista esitystä samasta aiheesta pidetty neuvostolukijaa ajatellen sopivana.

Toisen ryhmän muodostivat tšekistien maineikasta perintöä vaalivat kirjat. Itä-Saksan turvallisuuspalvelun työntekijät näet määrittivät itsensä tšekisteiksi, vaikka käsitteellä yleensä tarkoitettiin Neuvostoliiton salaisen poliisin ihmisiä. Olemassa olevan identiteetin vahvistamista pidettiin ilmeisesti tärkeänä. Luultavasti juuri tämän ryhmän teokset takasivat Maderin kirjoitusten laajan käytön oppimateriaalina MfS:ssä, sen paikallisosastoissa, oppilaitoksissa ja Feliks Dzierzynskille nimetyssä vartiorykmentissä.

Kolmas teema olivat niin sanotut aktiivitoimet. Näiden kirjojen osalta Mader joko yksinkertaisesti ”lainasi” nimeään HVA:n kymmenennelle osastolle tai valmis aineisto tarjottiin hänelle kirjan muotoon muokattavaksi. Joka tapauksessa kirjat oli suunnattu ensisijaisesti ulkomaille ja ne palvelivat DDR:n ulkomaantiedustelun tarkoitusperiä. Painosmäärät olivat mitättömiä verrattuna kahden ensimmäisen ryhmän propagandakirjoihin. Kuuluisin ja merkittävin tämän ryhmän kirjoista oli vuonna 1968 ilmestynyt Who´s Who in CIA, jota painettiin 10 000 kappaletta englanniksi ja 21 000 kappaletta saksaksi. Taskukokoisessa tietokirjassa esiteltiin noin 3 000 CIA:n agentiksi väitettyä henkilöä eri puolilta maailmaa. Todennäköisesti joukkoon mahtui sekä oikeita agentteja että MfS:n kannalta jollakin muulla tavoin hankalia ihmisiä. Oli miten oli, teoksesta koitui ongelmia monille. Jopa Time-lehti reagoi siihen välittömästi. CIA:n vastaiskua saatiin odottaa kuusi vuotta. John Barronin kirjassa KGB: The Secret Work of Soviet Secret Agents oli luettelo 1600:sta KGB:n tai GRU:n agentiksi väitetystä henkilöstä. Julius Maderin nimissä julkaistiin muitakin vieraskielisiä ja ulkomaisille lukijoille tarkoitettuja teoksia, mutta niiden painosmäärät olivat pieniä eivätkä ne tiettävästi ole herättäneet suurempaa huomiota.

Kirjojen lisäksi Julius Mader julkaisi runsaasti artikkeleita ja lyhyitä lehtijuttuja. Vuodesta 1972 alkaen hänellä oli Salaiset palvelut -niminen kolumnipalsta Neue Berliner Illustrierte -viikkolehdessä.

Toimintaraporttien tilastoja on yritetty manipuloida muuttamalla metodeja ja tarkastelujaksojen pituuksia kulloisenkin tarpeen mukaan, mutta joitain johtopäätöksiä niistä voi silti tehdä. Vuosilta 1966–72 on tiedossa suhdeluvut (muttei absoluuttisia lukumääriä) sosialistisen leirin (im sozialistischen Lager) ja kapitalistisen leirin (im kapitalistischen Lager) sanomalehdissä julkaistuista Maderin kirjoituksista. Prosentuaalinen jakauma on seuraava: 1966: 50-50; 1967: 68-32; 1968: 44-56; 1969: 18-82; 1970: 66-34; 1971: 36-64 ja 1972: 23-77. Mitään selvää trendiä näistä luvuista ei tule esiin, pikemminkin vaihtelut ovat vuodesta toiseen niin suuria, että julkaisuilmansuunnan valikoituminen vaikuttaa sattumanvaraiselta. Tiedossa ei valitettavasti ole, riippuiko jakautuma siitä, miten hyvin artikkeleiden ujuttaminen länsilehdistöön milloinkin onnistui, vai ennemminkin Maderille kulloinkin annettujen tehtävien luonteesta.

Vuoden 1985 julkaisutiedot on esitetty hieman toisella tavalla: absoluuttiset lukumäärät ovat tiedossa, mutta jakauma kapitalisti- ja sosialistileirin välillä ei. DDR:ssä julkaistiin vuoden mittaan 118 Maderin kirjoitusta ja ulkomailla (itäblokki mukaan lukien) 100 kirjoitusta. Edellisvuoteen verrattuna määrässä oli jyrkkä lasku: 28,5 % kotimaassa ja 24,8 % ulkomailla. Huonompia tuloksia perusteltiin sillä, että Julius Mader oli vuonna 1985 sairaus- ja vuosilomalla yhteensä neljä kuukautta ja Bernhilde Bonath kolme kuukautta.

Artikkelien määrä on huomattava. Työssäoloaikana Maderilta julkaistiin 1,1 artikkelia päivässä viikonloput ja juhlapyhät mukaan lukien. Tästä huolimatta raportista käy ilmi, että tulosta pidettiin heikkona. Olettaen, että määriä ei ole paisuteltu, Maderilla täytyi olla melkoinen työteho. Suurta määrää selittää tietyltä osin se, että kirjoitukset olivat enimmäkseen hyvin lyhyitä, lähdekritiikkiin ja laatuun ei ilmeisesti kiinnitetty huomiota, samoja tekstejä julkaistiin useaan kertaan ja käännökset muille kielille muodostivat lähes puolet julkaistujen artikkelien kokonaismäärästä (joitakin Maderin artikkeleita julkaistiin mm. Neuvosto-Viron lehdissä). On myös mahdollista, että MfS toimitti hänelle tietoa enemmän tai vähemmän valmiina paketteina, jotka Mader muokkasi nopeasti julkaisukelpoisiksi, tai MfS yksinkertaisesti ”lainasi” hänen nimeään.

Johtopäätökset

Toisen maailmansodan aikaisten liittolaisten ideologiset ristiriidat ryöpsähtivät viimeistään alkuvuodesta 1948 esiin hyvin erilaisina historiantulkintoina. Ainakin Neuvostoliitossa lusikkansa laittoivat soppaan jopa maan johtajat. Monilla elämän osa-alueilla käydyssä kylmässä sodassa historia ei missään tapauksessa ollut prioriteettiasemassa. Silti historiankirjoitus oli yksi turvallisuuspalveluiden monista aseista ainakin Neuvosto-Virossa ja DDR:ssä. Todennäköisesti näin oli myös muualla Itä-Euroopassa, mutta sen selvittäminen yhden artikkelin puitteissa olisi ylivoimainen tehtävä.

Tässä artikkelissa esitellyillä kahdella henkilöllä – Andrus Roolahtilla ja Julius Maderilla – oli monia yhtäläisyyksiä. Molemmat olivat oppineita ja sivistyneitä henkilöitä, joilla oli kadehdittava kirjoitustaito ja työkyky. Heidän kotimaidensa yhteiskuntajärjestelmät olivat muuttuneet toisen maailmansodan tuloksena. Kummassakaan tapauksessa uudet vallanpitäjät eivät kiinnittäneet huomiota miesten menneisyyteen, vaan heitä hyödynnettiin alansa asiantuntijoina. Tavallisiin kansalaisiin verrattuna he saivat nauttia huomattavasta aineellisesta hyvinvoinnista ja matkustamisvapaudesta. Kumpikin oli maansa tuotteliain ulkomaille suunnatun propagandan kirjoittaja ja sai toiminnastaan valtiollisia kunnianosoituksia.

Neuvosto-Viroa ja DDR:ää edustavien esimerkkihenkilöiden eli Roolahtin ja Maderin välillä oli kuitenkin myös perustavanlaatuisia eroja. Mader oli tiedustelupalvelun palkkalistoilla ollut upseeri, Roolaht (ainakaan käsitykseni mukaan) ei. MfS:n ulkomaantiedustelu kuitenkin kieltäytyi käyttämästä Maderia operatiivisissa tehtävissä, mutta KGB:n ja Roolahtin osalta on asiakirjojen perusteella syytä olettaa päinvastaista. Roolahtin ja Maderin teosten kohderyhmät olivat hyvin erilaiset. Tästä kertoo jo julkaisukielten lukumäärä, 18–1 Maderin hyväksi, tai teosten kokonaispainosmäärä, suhdeluku noin 50:1 Maderille. Maderista tuli jonkinlainen MfS:n julkinen tuotemerkki (hän oli ”tunnettu niin ystävien kuin vihollisten keskuudessa”), jota käytettiin teoksia levitettäessä. Roolahtin nimi sen sijaan oli suurelle yleisölle tuntematon kylmän sodan päättymiseen saakka eikä hänen kirjoituksiaan levitetty kotimaassa ennen 1990-luvun alkua. Roolahtin toiminta oli kohdistettu suoranaisesti ainoastaan ulkovirolaisia vastaan, Maderin toiminnalla taas haluttiin mustamaalata vihollisia, vaikuttaa sekä oman kansan että muiden itäblokin kansojen käsityksiin historiasta ja edistää ns. patrioottista kasvatusta.

Olennaisin yhtäläisyys miesten välillä on se, että kumpikin olisi kykyjensä ansiosta voinut tulla ainakin kotimaassaan tunnetuksi ja elää mukavaa elämää myös länsimaisessa yhteiskunnassa; kummastakaan ei toisaalta olisi tullut se, keitä he olivat, ilman itäblokin tiedustelupalveluiden tukea. Roolahtin ja Maderin sivistyneisyyden ja matkustusmahdollisuuksien perusteella ei tunnu todennäköiseltä, että he olisivat sisimmissään uskoneet itäblokissa tapahtuneen oikeellisuuteen. Vähäisten lähdetietojen vuoksi miesten poliittiset katsantokannat tai niiden murrosvaiheet jäävät kuitenkin hämärän peittoon.

Historiantutkijoiden kannalta on olennaista tietää, että vaikka kummankin kirjoittajan teokset sisältävät myös kiinnostavaa faktatietoa, se on perinpohjaisesti sekoittunut ja sotkeutunut keksittyihin ja kuviteltuihin seikkoihin. Jyvät saisi seulottua akanoista vain perehtymällä alkuperäislähteisiin, mutta tämä on viittausten puuttuessa varsin vaikeaa. Niinpä Roolahtin ja Maderin teosten käyttäminen edellyttää äärimmäisen suurta varovaisuutta.

MfS ja Neuvosto-Viron KGB eivät olleet poikkeuksia, vaan sortokoneiston osana toimineita turvallisuuspalveluita oli kaikissa Itä-Euroopan maissa. On perusteltua olettaa, että Roolahtilla ja Maderilla oli vastineensa myös niissä. Aiheen perusteellisempi tutkiminen on varsin hankalaa, sillä arkistomateriaalit ovat Itä-Euroopan maissa säilyneet hyvin vaihtelevasti ja niitä on ainakin yhdellätoista kielellä. Tutkimusta eivät liioin helpota poliittisista syistä ja tietosuojalaeista johtuvat rajoitukset aineiston käytössä.  Historiantutkijoiden kansainvälinen yhteistyö voisi kuitenkin tuottaa mielenkiintoisia tutkimustuloksia kylmän sodan aikaisesta propagandakamppailusta.

Ivo Juurvee

Suomennos: Petteri Aarnos