Edgar Meos

Edgar Sigfried Meos syntyi 24. joulukuuta 1901 Tartossa saksalaistuneeseen virolais-perheeseen. Hänen isänsä, kauppias Johan Meos, kantoi syntyessään sukunimeä Näkk, mutta vaihtoi jo teini-ikäisenä virolaisen seurakunnan saksalaiseen ja teki myöhemmin saman nimelleen.

Yhdeksänvuotiaana Edgar lähti kouluun Hugo Treffnerin kymnaasiin, jota hän kävi vuoden 1919 alkuun. Meneillään olevan Viron vapaussodan aikana Tartto oli yli kolme viikkoa Puna-armeijan miehittämä, kunnes se vapautettiin tammikuun puolivälissä. Nuori Edgar liittyi todennäköisesti Tarton koululaispataljoonaan. Saman vuoden toukokuussa hän oli jo korpraali, mikä jäi korkeimmaksi Viron tasavallan hänelle myöntämäksi sotilasarvoksi, ja työskenteli nuorempana kirjurina armeijan varustamishallituksen varastossa. Tässä toimessa hän pärjäsi vain muutaman viikon ja vapautetettiin työstä koska “ei ollut kelvollinen täyttämään velvollisuuksiaan”. Meos opiskeli silti lyhyen aikaa Tondin sotakoulussa Tallinnassa. Vaikka Edgar ei valmistunut koulusta, se antoi hänelle siitä huolimatta vuosia myöhemmin inspiraation kirjoittaa, miten hän oli tuona aikana tutustunut Miliza Korjukseen, virolaissyntyiseen koloratuurisopraanoon, joka teki myöhemmin loistavan uran Hollywoodissa. (Miliza ei asunut tuolloin Virossa, mutta hänen isänsä Artur Korjus todellakin opetti sotakoulussa.)

Vuoden 1923 toukokuussa Edgar, arvoltaan yhä korpraali, palveli Petserin rajavartioaseman päällikkönä. Myöhemmin häntä syytettiin siitä, että saatuaan esimieheltään luvan päästää Lauran kylän asukkaat tarvittaessa rajan yli, Edgar olisi alkanut myydä itsetehtyjä lupia. Oikeudessa hänet kuitenkin todettiin syyttömäksi. Ollessaan vuotta myöhemmin vakinaisessa palveluksessa Valgassa 2. panssarijunarykmentissä hän haki joukko-osaston leimasinta ja erään upseerin väärennettyä allekirjoitusta käyttäen postikonttorista tälle lähetetyn rahan. Se merkitsi kahdeksan kuukauden vankeutta ja sotilasuran loppua. 

Toiseen maailmansotaan asti Edgar toimi oikolukijanana, toimittajana ja kääntäjänä (hän käänsi viroksi muun muassa Arthur Conan Doylen erään kertomuksen). Vuonna 1929 hän väärensi vekselin ja sai tällä kertaa peräti kolme vuotta vankeutta. Hänellä oli lisäksi mielenkiintoinen harrastus: Edgar keräsi ilmailuun liittyviä merkkejä ja kuuluisien lentäjien nimikirjoituksia. (Tuolloin se ei ollut niin kummallista kuin nykyään ehkä tuntuu: Ensimmäisen maailmansodan lentäjä-ässät olivat todellisia tähtiä, ja osa heistä tienasi rauhan aikana leipänsä taitolentäjinä julkisuudesta nauttien).

Arkistoasiakirjojen perusteella Edgarin yksityiselämä näyttää olleen varsin myrskyisää. Siihen mennessä, kun Neuvostoliitto miehitti Viron 1940, hän oli avioitunut neljä kertaa – aviopuolisoiden nimet olivat kronologisessa järjestyksessä Anata, Constance, Anna, Erika – ja eronnut kolme kertaa. Asiakirjoista ei selviä, miten viimeisimmän tiedossa olleen avioliitton kävi.

Edgarin puuhista Toisen maailmansodan aikana ei ole tietoja, joskin hänestä on säilynyt muutamia valokuvia saksalaisessa sotilasasussa. Hänen sodanaikaisesta toiminnastaan oli kiinnostunut myös Viron uudelleen miehittänyt Puna-armeija ja sotilasvastavakoilu Šmerš (lyhenne venäjänkielisistä sanoista šmert špionam, kuolema vakoojille) vangitsi hänet 1944 lopussa. Suoritettu tutkinta perustui Edgarin kuulusteluissa kertomaan, jonka mukaan Saksan turvallisuuspoliisi oli vanginnut hänet lokakuussa 1941. Edgar ryhtyi yhteistyöhön ja paljasti isänmaallisia kommunisteja, Noorte Hääl -lehden työntekijöitä. Marraskuussa hän vahvisti allekirjoituksellaan yhteistyön Sicherheitsdienstin kanssa ja astui vapaaehtoisena Saksan armeijaan. Hän palveli pataljoonan kirjurina ja jakoi myöhemmin avustuksia poliisipataljoonan sotilaiden perheenjäsenille. Hänen väitetään tehneen yhteistyötä salaisen valtionpoliisin Gestapon (Geheime Feldpolizei) kanssa. Vuoden 1944 helmikuusta kesäkuuhun Meos oli vangittuna palvelukseen liittyvistä rikoksista Tallinnan keskitysleirillä. Siellä hän olisi toiminut Gestapon “epävirallisena informaatorina”. On mahdotonta varmistaa jälkikäteen, tekikö Edgar todellisuudessa yhteistyötä usean Saksan erikoispalvelun kanssa, mutta tosiasia on, että siitä hänet tuomittiin maaliskuussa 1945 kymmeneksi vuodeksi pakkotyöleirille. 

Niin pitkään Edgarin ei kuitenkaan tarvinnut leirillä oleskella. Stalinin kuolema maaliskuussa 1953 toi mukanaan tiettyä liberalisoitumista, ja Edgar vapautui saman vuoden joulukuussa. Säilyneistä asiakirjoista ei selviä, mitä työtä hän teki, mutta tiedetään, että alkuun hän asettui asumaan Tarttoon ja muutti sieltä vuotta myöhemmin Tallinnaan. Kuten ennen sotaa, hän aloitti jälleen kirjeenvaihdon ulkomaisten lentäjien ja ilmailuharrastajien kanssa (kirjeenvaihtoa on säilynyt pääosin Englantiin, Ranskaan, Yhdysvaltoihin ja Itä-Saksaan, mutta myös Hollantiin, Kanadaan ja Kiinaan). Tästä syystä KGB alkoi tuntea kiinnostusta häntä kohtaan viimeistään vuonna 1956. Hän “työstämisekseen” värvättiin agentti, joka loi Edgariin luottamuksellisen suhteen, ja kaksi vuotta myöhemmin häntä tarkkaili jo kaksi agenttia. KGB:n epäilys vakoilusta Ison-Britannian hyväksi oli kuitenkin hivenen naurettavaa ja kertoo pikemminkin siitä, että Neuvostoliiton vastavakoilijat joutuivat näkemään vaivaa oman tarpeellisuutensa todistamiseksi vuonna 1957, jolloin Lännen erikoispalvelujen toiminta oli käytännössä lakannut Virossa. 

Edgariin ei kohdistettu mitään rankaisutoimia, hänen täydelliseen kontrolliin alistettu kirjeenvaihtonsa vain syveni, ja seuraavana vuonna englantilainen ilmailulehti Air Pictorial julkaisi hänen artikkelinsa. Jos laaja kirjeenvaihto ulkomaille oli 1950-luvulla kaikkea muuta kuin tavallista, niin kirjoituksen julkaiseminen Lännessä oli ennenkuulumatonta. Vaikka Edgarista ei ole vuoden 1957 jälkeen KGB:n asiakirjoja, hänen värväämisensä on ainoa looginen selitys seuranneille tapahtumille.

Edgar ryhtyi johdonmukaisesti väärentämään omaa historiaansa, tehden niin haastatteluissa, omissa artikkeleissaan, mutta myös levittäen tietoa kirjeitse. Vaikka tarina vaihteli usein yksityiskohdissa ja kehittyi jatkuvasti, sen keskeisenä aiheena oli aina, että Edgar oli ollut kyvykäs taistelulentäjä; minkä vahvistivat myös väärennetyt asiakirjat ja valokuvat. Levittämänsä tarinan mukaan Edgar päätyi ensimmäisen maailmansodan aikana Venäjän armeijassa palvellessaan Ranskaan, siellä puolestaan Les Cigognes -eliittilaivueeseen (Kurjet), jonka mukana soti saksalaisia vastaan ampuen alas useita lentokoneita (määrä vaihteli kolmesta kahdeksaan). Venäjän vallankumouksen jälkeen 1917 Edgar antoi ymmärtää palanneensa sinne takaisin ja päässeensä Puna-armeijan ensimmäisiksi piloteiksi. Myöhemmin hän olisi ollut Viron lennoston upseeri, toisen maailmansodan aikana myös Saksan taistelukoneiden Richthofen-laivueessa (jonne hänet olisi kutsunut hänen hyvä ystävänsä, Saksan ilmavoimien kenraali Ernst Udet). Tätä viimeistä “sankaritekoaan” Edgar ei ymmärrettävistä syistä levittänyt itäblokissa, sen sijaan Viron neuvostotasavallassa ilmestyi useita reportaaseja hänen kohtaamisestaan itsensä Leninin kanssa. Leninin tavanneena hänellä oli mahdollisuus osallistua muistotilaisuuksiin kunniavieraana.

Edgarin historiaa käsittelevissä kirjoituksissa poimiutuivat kaksi häntä jo nuorena kiinnostanutta teemaa: naiset ja ilmailu. Hän julkaisi englanninkielisiä artikkeleita venäläisistä naislentäjistä, muun muassa Russian Women Fighter Pilots (1962), Soviet Women Fighter Pilots in WWII (1970) ja Amazon Pilots and Lady-Warbirds (ilmestyi Edgarin kuoleman jälkeen 1975), käyttäen tärkeimpänä lähteenään omaa mielikuvitustaan. Koska muita lähteitä samoista aiheista on niukasti, Edgarin aihepiiriin liittyvät kehitelmät ovat paikoin edelleen elinvoimaisia. 

Suuri osa toiminnasta palveli vain Edgarin turhamaisuuden tyydyttämistä, mutta myös KGB saattoi hyötyä jossain määrin Edgarin tutkijanmaineesta.  Se mahdollisti kirjeenvaihdon Nato-maiden entisten ja palveluksessa olevien lentäjien kanssa, ja teoriassa siitä olisi voinut selvitä jotain Neuvostoliittoa kiinnostavaa. 

Mutta KGB käytti Edgaria myös huomattavasti vakavampiin tehtäviin. Vuoden 1961 maaliskuussa Edgar esiintyi toisen maailmasodan aikaisia rikoksia koskevassa oikeudenkäynnissä todistajana, saksalaisten vangitsemana ilmavoimien kapteenina. Täysin ilman näyttelemistä hän ei selvinnyt kertoessaan ranskalaisesta divisioonankenraalista, joka kiinnosti häntä koska hän oli itsekin “opiskellut Ranskassa ja tuntee siksi sympatiaa Ranskan kansaa kohtaan”. Vuonna 1961 Edgaria käytettiin “tarttolaisena tutkijana”, jonka nimissä julkaistiin saksaksi Viron neuvostotasavallan KGB-upseerin Leonid Barkovin väitteitä Viron sotaa edeltävän ajan vakoilutoimintasta. Vuotta myöhemmin samaa materiaalia käytti omassa teoksessaan Itä-Saksan turvallisuuspalvelun upseeri Julius Mader lähettäen omistuskirjoituksella varustetun kopion myös Edgarille. Meosin ja Maderin kautta Barkovin väitteet kulkeutuivat historiankirjoitukseen, jossa ne kiertelevät yhä. 

Edgar Meos kuoli 9. tammikuuta 1971 Tartossa.

Ivo Juurvee

(koostanut Ivo Juurvee, Edgariin liittyvään mielenkiintoiseen materiaaliin ovat kiinnittäneet huomiota  August G. Blume, Toivo Kitvel, Fred Puss, Johannes Tilk ja Margarethe Fischer. Kiitos!)

 Yllä: Edgar Meos Eesti Raadios