KGB, Stasi ja Viron tiedusteluhistoria

Historiaa vääristelevän kirjallisuuden markkinoille tuominen ulkomailla kertoo nykypäivän terävästä ideologisesta taistelusta myös historian alalla. 

(Eesti rahvas Nõukogude Liidu Suures Isamaasõjas 1941-1945. I köide. [Viron kansa Neuvostoliiton suuressa isänmaallisessa sodassa 1941–1945. I osa.]  Tallinn: Eesti Raamat, 1971, s. 35.)


Brittikirjailija Richard Bassettin teos Hitler´s Spy Chief: The Wilhelm Canaris Mystery ilmestyi viroksi loppuvuodesta 2006 ja löysi pian tiensä myös tämän artikkelin kirjoittajan käsiin. Huomioni kiinnittyi vuotta 1936 käsittelevään kappaleeseen, jossa väitettiin Canarisin vuonna 1936 alkaneen kehittää suhteita Baltian maihin.2 Muistelin lukeneeni vastaavan väitteen useasti aiemminkin, mutta kaikkien Baltian maiden sijaan vain Viroa koskevana. Valitettavasti juuri tältä sivulta puuttui painovirheen vuoksi yksi viite ja väitteen alkuperä jäi hämärän peittoon.

Joitakin kuukausia myöhemmin pistäydyin Schipolin lentokentällä koneen lähtöä odotellessani kirjakauppaan, jossa bestsellerinä markkinoidulle Bassettin kirjalle oli varattu kokonainen myyntipöytä. Englanninkielistä painosta selaillessa kävi ilmi, ettei vironkielisestä laitoksesta puuttuva viite kuulukaan Baltian maita koskevan lauseen yhteyteen. Oletin, ettei Bassett ole keksinyt itse faktana esittämäänsä lausetta ja halusin selvittää väitteen alkuperäisen lähteen.

Jokainen historiasta kiinnostunut lukija on kaiketi törmännyt useissa yhteyksissä esitettyyn väitteeseen, jonka alkuperäinen lähde ei käy lähdeviitteistä täsmällisesti ilmi tai viitteet puuttuvat kokonaan. Koska alkuperäislähteen selvittäminen ei aina ole mahdollista, väite on usein tyydyttävä ottamaan tiedoksi sellaisenaan. Mikäli sama väite vielä toistuu useiden varteenotettavien tutkijoiden teoksissa, siihen uskominen on luonnollista.

Keskityn tässä artikkelissa selvittämään kahden sotienvälisen Viron sotilastiedustelua koskevan ja useissa yhteyksissä esitetyn väitteen alkuperäisiä lähteitä. Viittausketjujen ja ristiinviittausten seulonta herättää lukuisia kysymyksiä, jotka toivottavasti kiinnostavat myös niitä lukijoita, joita Viron sotilasvakoilun historia itsessään ei kiinnosta. Ovatko toistuvat väitteet aina luotettavia? Voiko KGB:n ns. aktiivitoimilla olla vaikutusta Viron historiankirjoitukseen, ja jos voi niin missä määrin?

Tutkin artikkelia varten Virossa, Suomessa, Ruotsissa, Venäjällä, Saksan liittotasavallassa, Britanniassa, Kanadassa, Saksan demokraattisessa tasavallassa sekä miehitetyssä Virossa vuosina 1966–2007 julkaistuja monografioita ja artikkeleita. Käsittelen tekstejä kronologisesti uusimmasta lähtien, sillä tutkimuksen lähtökohtana ovat viittaukset aiemmin ilmestyneisiin teoksiin. Kirjoittajien elämäkertatietojen ja alkuperäislähteiden täsmentäminen edellytti myös arkistomateriaaliin perehtymistä.

Kaksi väitettä, joiden polkua kirjasta toiseen seuraan, liittyvät Viron ja Saksan sotilastiedusteluyhteistyöhön toisen maailmansodan alla. Nämä Viron tiedusteluhistorian useimmin toistuvat väitteet ovat:

1) Viron sotilastiedustelu (Sõjavägede Staabi II osakond) ja Saksan sotilastiedustelu (Abwehr) aloittivat yhteistyön tai solmivat yhteistyösopimuksen vuonna 1935 tai 1936 (vuosi vaihtelee kirjoittajasta riippuen);

2) Viron majakoihin sijoitettiin yhteistyössä Abwehrin kanssa kameralaitteistot ohitse purjehtivan Punalippuisen Itämeren laivaston alusten kuvaamista varten.

Artikkelin tarkoituksena ei ole todistaa tai kumota mainittuja väitteitä, vaan tutkia, millaiseen kirjallisuuteen ja lähteisiin viitaten ne on eri teoksissa esitetty.

Historiografia

Koska aineiston määrä osoittautui huomattavasti ennakoitua suuremmaksi, jouduin luopumaan alkuperäisestä ajatuksestani siteerata kaikkia kirjoittajia. Artikkeli olisi tällöin paisunut liian laajaksi ja samalla puuduttavaksi, sillä eri kirjoittajien käyttämät sanamuodot ovat likipitäen identtisiä. Tämän vuoksi olen esittänyt bibliografian taulukkona, johon olen myös merkinnyt teoksien sisältämät väitteet. Mikäli kirjasta on otettu useita painoksia, olen mahdollisuuksien mukaan pyrkinyt käyttämään ensimmäistä painosta. Tarkastukset tosin osoittivat, ettei tutkimiani väitteitä koskevia viitteitä ole olennaisesti täsmennetty uudemmissa painoksissa. Mikäli kirja on käännetty viroksi, on vironnos taulukossa omalla rivillään. Kaikkien sellaisten kirjojen ja artikkeleiden etsiminen, joissa samat väitteet on esitetty samoihin lähteisiin tukeutuen, olisi toivoton tehtävä. Omat rajoituksensa asettaa myös vieraiden kielten taitoni. Toisaalta tiedän, että artikkelin kirjoittamisen aikana ilmestyi jälleen uusi samat väitteet toistava teos, eikä ole lainkaan mahdotonta, että muitakin samanlaisia on julkaistu oman työprosessini kuluessa. Teokset ovat taulukossa ilmestymisjärjestyksessä uusimmasta alkaen, koska samaan suuntaan eteni myös tutkimukseni (ks. taulukko). Väitteet ovat siis toistuneet tiuhaan ja niitä ovat esittäneet lukuisat kirjoittajat, joista valtaosa arvostettuja historiantutkimuksen ammattilaisia. Eräissä tapauksissa kirjoittajat ovat jättäneet lähdeviitteen merkitsemättä tai viitanneet epäselvästi. Tällöin olen kartoittanut teoksen bibliografiasta kirjat, joihon väite saattaa perustua, tai etsinyt johtolankoja saman kirjoittajan aiemmista töistä. Milloin kirjan yhteydessä on mainittu kaksi vuosilukua, ensimmäinen on vironkielisen ja toinen alkukielisen laitoksen julkaisuvuosi (ks. kuvio 1). Kuviossa esitetään vain viittaukset aikaisempaan kirjallisuuteen. Arkistolähteisiin on käsittelemieni väitteiden osalta viitannut ainoastaan Magnus Ilmjärv. Tämä ei siis ilmene kuviosta, mutta käsittelen asiaa tarkemmin jäljempänä.

KirjoittajaVuosiJulkaisumaaVäite 1Väite 2
Juri Jemeljanov 2007 Venäjä x
Mihail Krysin 2007 Venäjä x x
Richard Bassett 2006 Viro (käännös) x
Richard Bassett 2005 Britannia x
Mihail Krysin 2004 Venäjä x x
Magnus Ilmjärv 2004 Ruotsi (käännös) x
Magnus Ilmjärv 2004 Viro (2 kertaa) x
Jari Leskinen 2000 Viro (käännös) x x
Jari Leskinen 1999 Suomi x x
Tiit Noormets 1999 Viro x x
A. Volkov, S. Slavin 1998 Venäjä x
Jari Leskinen 1997 Suomi x x
Magnus Ilmjärv 1993 Viro x
Osmo Hyytiä 1992 Suomi x
kirjoittajaa ei mainittu 1986 Viron SNT x
Edgars Andersons 1983 Kanada x
Rein Kordes (alias Andrus Roolaht) 1981 Viron SNT x
August Ots 1981 Ruotsi x
Heino Arumäe 1979 Viron SNT x
Heinz Höhne 1976 Saksan liittotasavalta x
Leonid Barkov 1974 Viron SNT (käännös) x x
Leonid Barkov 1971 Viron SNT x x
Paul Vihalem 1971 Viron SNT x
L. Park (alias Leonid Barkov) 1970 Viron SNT x x
Julius Mader 1970 DDR x x
Edgar Siegfried Meos 1969 DDR x x
Leonid Barkov 1966 Viron SNT x x

TAULUKKO: artikkelin alussa mainittujen väitteiden esiintyminen historiografiassa. 3

Ensimmäiset kirjoittajat

Viittausketjujen läpikahlaamisen jälkeen jäljelle jää neljä tietä eteenpäin. Kirjoittajat, joihin kuvion nuolet johtavat, mutta jotka eivät viittaa omiin tietolähteisiinsä, ovat Julius Mader, Edgar Meos ja Leonid Barkov (neljäs tie on Magnus Ilmjärvin viittaama arkistolähde, josta jäljempänä). Maderin ja Meosin tekstejä rinnakkain analysoitaessa käy yllättäen ilmi, että Mader yksinkertaisesti toistaa Meosin esittämät tiedot vain hieman eri sanoin. Meosin ja Barkovin tekstejä verrattaessa johtopäätös on hyvin samankaltainen: Meos on yksinkertaisesti kääntänyt Barkovin tekstin saksaksi! Väitteiden alkuperäinen esittäjä tieteellisessä kirjallisuudessa on siis selvinnyt, hän on Leonid Barkov. Mutta keitä oikein olivat nämä kolme kirjailijaa ja syyllistyivätkö Mader ja Meos plagiointiin?

Julius Mader tunnettiin tuotteliaana itäsaksalaisena kirjallisuusmiehenä, joka nautti suurta suosiota rautaesiripun itäpuolella. Hänen useimmiten tiedustelupalveluita käsittelevistä kirjoistaan otettiin suuria painoksia ja niitä käännettiin useille kielille. Mader ei yleensä maininnut lähteitään. Mahdollisia syitä tähän oli vain kaksi: tiedot olivat joko keksittyjä tai peräisin Itä-Saksan valtiollisen turvallisuuden ministeriöstä (Ministerium für Staatssicherheit, MfS, paremmin tunnettu nimellä Stasi). Lännessä Maderia epäiltiinkin Stasin yhteysmieheksi.

Julius Mader suoritti taloustieteen tutkinnon Potsdamissa vuonna 1956. Hän oli valmistuessaan 27-vuotias. Harrastuksenaan hän tutki Yhdysvaltojen maailmanlaajuista tiedustelutoimintaa käyttäen julkisia lähteitä. MfS kiinnostui Maderista hänen haluttuaan julkaista tutkimuksensa. Maderista tulikin Stasin kontakti jo vuonna 1958, jolloin hän työskenteli toimittajana Die Wirtschaft -kustantamossa. Kaksi vuotta myöhemmin Mader irtisanoutui työpaikastaan ja hänestä tuli MfS:n epävirallinen avustaja (Inoffizieller Mitarbeiter), joka työskenteli täysipäiväisesti turvallisuuspalvelun lukuun, vaikka virallisesti jättäytyikin vapaaksi toimittajaksi. Vuonna 1962 Maderista tehtiin kapteenin (Hauptmann) arvoinen erikoisupseeri (Offizier im besonderen Einsatz) MfS:n agitaatio-osastolle (Abteilung Agitation). Vuonna 1964 Mader ylennettiin majuriksi ja viimeisen kunniamerkkinsä hän sai 7.10.1989 eli vain kuukautta ennen Berliinin muurin murtumista. Kirjoissaan ja artikkeleissaan Mader keskittyi kahteen teemaan: Yhdysvaltojen ja Länsi-Saksan tiedustelupalveluiden ”rikollisen” toiminnan paljastamiseen sekä itäblokin tiedustelupalveluiden toiminnan ylistämiseen. Mader oli häkellyttävän tuottelias. MfS:n omien laskelmien mukaan hän kirjoitti (yksin tai yhtenä tekijöistä) ja toimitti noin kolmenkymmenen palvelusvuotensa aikana kaikkiaan 32 kirjaa. Kirjoja käännettiin 18 kielelle, painoksia kertyi uusintapainokset mukaan lukien 121 kappaletta ja kokonaispainosmäärä kohosi 5,2 miljoonaan kappaleeseen (Tämä oli tilanne kesäkuussa 1989, sittemmin painoksia on otettu lisää4). Kirjojen lisäksi hän julkaisi useita artikkeleita rautaesiripun molemmilla puolilla ja osallistui aktiivisesti länsisaksalaisiin virkamiehiin kohdistuneihin propagandakampanjoihin, jotka eräissä tapauksissa johtivat kohteidensa eroon.5

Historian pariin Julius Mader päätyi puolittain sattumalta. Vuonna 1969 ilmestyneessä Maderin ja Albrecht Charisiusin kirjassa Ei enää salaista6 kuvailtiin seikkaperäisesti Länsi-Saksan tiedustelupalvelun toimintaa. Koska teoksessa esitettiin lukuisia rinnastuksia sodanaikaiseen Abwehriin vihjaten tiedustelutoiminnan jatkuvuuteen, oli luontevaa jatkaa työtä kirjoittamalla paljastuskirja itse Abwehrista – toisin sanoen tämän artikkelin kannalta kiinnostava teos Hitlerin vakoilukenraalit kertovat.

Vironvenäläinen Leonid Barkov syntyi Kavastussa Tartumaalla vuonna 1928. Hän evakuoitui neuvostojoukkojen selustaan vuonna 1941 ja palasi puna-armeijan mukana Viroon vuonna 1944. Barkov astui jo 17-vuotiaana turvallisuusviranomaisten, tarkemmin sanoen Viron SNT:n sisäministeriön banditisminvastaisen taistelun yksikön OBB:n palvelukseen. Hän puhui sujuvasti sekä venäjää että viroa. Kommunistipuolueeseen hän liittyi vuonna 1948.7

Leonid Barkovin ura oli pitkä ja nousujohteinen. Vuosina 1955–1958 hän oli jo KGB:n Tarton osaston päällikkö ja vuonna 1959 hänet nimettiin jo Viron SNT:n KGB:n tutkintaosaston päälliköksi. Virosta Barkov siirtyi vuonna 1969 töihin Leningradin alueen UKGB:hen8 ja työura huipentui Neuvostoliiton KGB:n tutkintaosaston johtajan virkaan Moskovassa. Tällä paikalla Barkov työskenteli joulukuusta 1986 tammikuuhun 1989 saakka.9

Oik. Leonid Barkov 1950-luvulla (ERAF 1-6-4967, L 3.)

Virkauransa ohella Barkov kunnostautui ahkerana historiantutkijana. Hänen tärkeimpiä tutkimuskohteitaan olivat virolaisten yhteistoiminta saksalaismiehityksen aikana, virolaisten väitetyt rikokset ihmisyyttä vastaan toisen maailmansodan aikana sekä Viron ”siirtyminen fasistien palvelukseen” sotaa edeltävinä vuosina. Aiheet olivat poliittisesti merkittäviä, joten työ on epäilemättä saanut esimiesten hyväksynnän. Tämän todistaa myös Barkovin mahdollisuus käyttää Viron SNT:n KGB:n salaisia arkistomateriaaleja ja julkaista niihin perustuvia tutkimuksia. Tässä artikkelissa viitattujen teosten lisäksi Barkov kirjoitti lukuisia artikkeleita Kodumaa, Sovetskaja Estonija, Kommunist Estonii, Kommunist Sovetskoi Latvii ja Kommunist -sanomalehtiin.10

Tutkimustyön kruunasi Tarton valtiollisen yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa 27.3.1968 tarkastettu kandidaatinväitöskirja. Venäjänkielinen työ Viron porvarillisten nationalistien siirtyminen fasistisen Saksan vaikutuspiiriin ja heidän osallistumisensa rikoksiin ihmisyyttä vastaan suuren isänmaallisen sodan aikana vuosina 1941–194511 oli tietenkin ideologisesti hyvin vahvasti värittynyt, mutta myös perusteellinen ja tuonaikaisiin standardeihin nähden erittäin ammattitaitoisesti kirjoitettu.

Julius Mader oli siis MfS:n värväämä tutkija, josta tehtiin upseeri, ja Leonid Barkov puolestaan ammattiupseeri, joka päätyönsä ohella tutki historiaa. Edgar Meosin elämäntarina on huomattavasti edellisiä värikkäämpi.

Edgar Siegfried Meos (nimi esiintyy myös muodossa Meus) syntyi jouluaatona 1901 Tartossa. Koulutien päättymisestä toisen maailmansodan loppuun saakka hänen vaiheitaan voi seurata lähinnä oikeudenkäynti- ja poliisin tutkintapöytäkirjoista.

Toukokuussa 1923 korpraali Meos oli rajavartioston Petserin osaston Klementin rajavartioaseman päällikkö. Meosia syytettiin omatekoisten rajanylityslupien kaupittelemisesta Lauran kylän asukkaille sen jälkeen, kun hänen esimiehensä vänrikki Pettai oli antanut Meosille luvan päästää kyläläiset tarvittaessa käymään rajan toisella puolella. Tuomioistuin ei kuitenkaan pitänyt todisteita riittävinä ja Meos vapautettiin syytteestä.12 

Meos ei kuitenkaan ottanut opikseen, vaan jatkoi esimerkiksi siirtomerkintöjen (ts. allekirjoitusten) väärentämistä vekseleihin ja sai niin kahdeksan kuukauden kuin kolmen vuodenkin vankilatuomiot. 

Tiedot Meosin toiminnasta toisen maailmansodan aikana rajoittuvat hänen omiin kertomuksiinsa Neuvostoliiton turvallisuuselinten kuulusteluissa; mitään muita todisteita häntä vastaan ei löydetty. Puna-armeijan 77. ilmatorjuntadivisioona Smerš otti Meosin kiinni 28.11.1944 epäiltynä yhteyksistä saksalaisiin. Suoritetussa tutkinnassa todettiin Saksan turvallisuuspoliisin pidättäneen Meosin lokakuussa 1941. Hän oli ilmiantanut ”kommunisti-patriootteja” eli Noorte Hääl -lehden työntekijöitä. Marraskuussa Meos oli allekirjoituksellaan vahvistanut ryhtyvänsä yhteistyöhön SD:n (Sicherheitsdienst) kanssa ja joulukuussa hän oli liittynyt vapaaehtoisena Saksan armeijaan. Hän oli palvellut pataljoonan kirjurina ja myöhemmin laskenut poliisipataljoonan sotilaiden perheiden avustusrahoja. Hänen väitetään myös toimineen yhteistyössä salaisen kenttäpoliisin (Geheime Feldpolizei) kanssa. Helmikuusta kesäkuuhun 1944 Meos oli virkarikosten vuoksi pidätettynä Tallinnan keskitysleirillä. Siellä hänen väitettiin toimineen Gestapon ”epävirallisena edustajana”. Jälkikäteen on vaikea selvittää, työskentelikö Meos todellakin kolmen saksalaisen turvallisuuspalvelun lukuun. Varmaa tietoa on kuitenkin se, että maaliskuussa 1945 hänet tuomittiin tällä perusteella Venäjän SFNT:n rikoslain 58-1-a §:n nojalla kymmeneksi vuodeksi työleirille.13 Meos vapautui syyskuussa 1953.14

Ennen sotaa Meosin tiedetään toimineen myös kääntäjänä15 ja toimittajana. Lisäksi hän oli erittäin kiinnostunut ilmailusta. Hänen intohimonsa oli kuuluisien lentäjien nimikirjoitusten – ensimmäisen maailmansodan lentäjäsankarit olivat todellisia oman aikansa supertähtiä – ja lentämiseen liittyvien merkkien keräily. Todennäköisesti 1950-luvun keskivaiheilla Meos alkoi väärentää omaa henkilöhistoriaansa ja väittää olleensa lentäjä. Vanhoja taitojaan hyödyntäen hän väärensi useita asiakirjoja, muun muassa Johan Laidonerin 27.4.1935 allekirjoittaman todistuksen luutnantti Edgar Meosille (todellisuudessa korpraali jäi Meosin korkeimmaksi sotilasarvoksi) myönnetystä oikeudesta käyttää lentäjän ammattimerkkiä16, reservin luutnantti Edgar Meosille 25.1.1935 myönnetyn todistuksen oikeudesta käyttää 8. jalkaväkipataljoonan rintamerkkiä17, American Airlines Inc:n 1.12.1935 myöntämän ja everstiluutnantti Harvey Weir Cookin (kuuluisa yhdysvaltalainen molempien maailmansotien taistelulentäjä) allekirjoittaman todistuksen 12 lentotunnin ottamisesta eri konetyypeillä18 sekä lentopäiväkirjan otteen, joka on päivätty 3.1.1938, mutta siinä on 31.3.1937 konkurssiin menneen lentoyhtiö Deruluftin leima.19 Lisäksi Meos loihti itsestään valokuvan, jossa upseerin univormua muistuttavan asusteen rintamusta komistavat kunniamerkkinauha ja Ranskan lentomerkki.20

Samasta kuvata on säilynyt negatiivi, jossa Meosin rintaan on lisätty vielä Viron ja Britannian ilmavoimien lentomerkit sekä ranskalaisen Les Cigognes -hävittäjälaivueen merkki.21

Oik. Edgar Siegfried Meos. Valokuva on vahvasti retusoitu. Meosin vaatteet muistuttavat vuonna 1936 käyttöön otettua Viron armeijan sotilasunivormua. Kauluslaatat ja kunniamerkkinauhat on lisätty negatiiviin jälkikäteen, niin myös (vasemmalta) Ranskan lentomerkki, hävittäjälaivue Les Cigognesin merkki, Britannian lentomerkki ja Viron lentomerkki. (TAMA 956-1-21, L 3) 

Meosin kehittämän tarinan mukaan hän valmistui Hatsinan lentokoulusta vuonna 1916 (todellisuudessa hän oli tuolloin 14-vuotias tarttolainen koulupoika) ja lähti sieltä Ranskaan jatkamaan opintojaan. Ranskassa hänet kelpuutettiin hävittäjälentäjäksi eliittilaivue Les Cigognesiin (Haikarat), jonka riveissä hän pudotti useita saksalaiskoneita. Tästä eteenpäin rautaesiripun eri puolille tarkoitetut tarinat poikkeavat toisistaan. Länteen suunnatussa versiossa Meos palveli sodan jälkeen upseerina Viron ilmavoimissa ja kävi usein Saksassa, jossa ystävystyi ensimmäisen maailmansodan lentäjä-ässän Ernst Udetin kanssa. Toisen maailmansodan syttyessä Meos oli palannut Viroon, jossa hänet määrättiin raportoimaan Luftwaffen toiminnasta brittejä ja ranskalaisia vastaan. Ystävänsä Udetin avulla Meos pääsi siirtymään lentolaivue Jagdgeschwader Richthofeniin. Kohtalon ironiana Royal Air Force kutsui Meosin Britanniaan juuri ennen sodan päättymistä. Sodan jälkeen hän jäi Neuvostoliittoon. Tämän mielikuvituksellisen tarinan julkaisi vuonna 1966 Britanniassa Meosin kirjeenvaihtoystävä Vic J. Sheppard. Meosilta itseltään saatuihin tietoihin perustuva artikkeli Venäjän haikara Edgar Meos sisältää myös katkelmia Meosin Ranskassa vuosina 1916–1917 pitämästä ilmataistelupäiväkirjasta.22

Neuvostoliitossa Meosin henkilöhistoria näytti toisenlaiselta. Sen mukaan Meos palasi Ranskassa saavuttamansa menestyksen jälkeen Venäjälle ja ryhtyi yhdeksi puna-armeijan ensimmäisistä lentäjistä. Vuonna 1970 Meos väitti tavanneensa 21.2.1918  henkilökohtaisesti Vladimir Iljitš Leninin ja keskustelleen hänen kanssaan lentämisestä. Neljä vuotta ennen tätä Meos väitti nähneensä Leninin 10.4.1917 Izmailin rykmentissä puhetta pitämässä23, ja vielä yhdeksän vuotta aikaisemmin hän kirjoitti nähneensä Leninin ensimmäistä kertaa 3.4.1917 Petrogradin Suomen-asemalla tämän palatessa Venäjälle.24 Koska Meosin kertomukset muuttuivat jatkuvasti, Tarton kaupunginarkistossa ei vuonna 1980 kyetty koostamaan täsmällistä elämäkertatiivistelmää häntä koskevan arkistoaineiston yhteyteen. Edes Meosin leski ei pystynyt tuomaan lisäselvyyyttä asiaan.25

Viimeistään vuonna 1958 Meos ryhtyi julkaisemaan ilmailuhistoriallisia artikkeleita.26 Niistä tärkeimpänä voi pitää vuonna 1962 ilmestynyttä artikkelia naislentäjistä Venäjän imperiumin ilmavoimissa.27 Artikkeli sisälsi useita valheita, jotka alkoivat levitä muiden kirjoittajien uskoessa niihin ja viitatessa Meosin esittämiin tietoihin.28 Sama ilmiö toistui seitsemän vuotta myöhemmin, kun Meosilta ilmestyi sotilastiedustelua koskeva artikkeli. Meosin valheet elivät paljon pidempään kuin hän itse.

Vaikka Meos levittikin töissään valheellisia väitteitä, hän myös todella tutki ilmailun historiaa. Tämä käy ilmi hänen Viron historiallisen arkiston tutkijakansiostaan vuosilta 1964–1965, johon on merkitty kaikki Meosin tilaamien asiakirjojen otsikot. 29  Sama asiakirja todistaa vakuuttavasti, että Meos ei noina vuosina tutkinut Viron sotilastiedustelun ja Abwehrin suhteita. Ei hän olisi niitä voinutkaan tutkia, sillä kyseistä aihetta koskevat asiakirjat olivat vain kaikkein luotettavimpina pidettyjen tutkijoiden saatavilla, eikä vuosikausia työleirillä ollut Meos varmasti lukeutunut heihin. Meosin säilynyt kirjeenvaihto osoittaa, että hän alkoi tutkia ilmailua aktiivisesti viimeistään alkuvuodesta 1954 eli joitakin kuukausia vapautumisensa jälkeen. Neuvostoliittolaisten asiantuntijoiden ja organisaatioiden kanssa käydyn kirjeenvaihdon lisäksi Meos loi aktiivisesti yhteyksiä brittiläisiin, ranskalaisiin, yhdysvaltalaisiin, alankomaalaisiin, itäsaksalaisiin ja muunmaalaisiin yksityishenkilöihin, yliopistoihin, kirjastoihin, arkistoihin ja lehtiin. Hän tilasi ulkomailta kopioita valokuvista ja asiakirjoista, yksityishenkilöiltä myös käyttötavaraa, ja julkaisi artikkeleitaan.

Tuolloiset olosuhteet tietäen on mahdotonta ajatella, että KGB ei olisi tiennyt Meosin tiiviistä yhteyksistä länteen. KGB kiinnostui Meosista viimeistään vuonna 1956, jolloin agenttinimeä Majak käyttänyt henkilö värvättiin ottamaan selvää hänen tekemisistään. Majak loi KGB:n raporttien mukaan luottamukselliset suhteet Meosiin. Tartossa asunutta Meosia epäiltiin vakoilusta. 30  Epäily ei tunnu järkevältä. Pikemminkin se osoittaa, että Viron SNT:n KGB:n vastavakoojien oli nähtävä vaivaa olemassaolonsa hyödyllisyyden todistamiseksi. Meosin toiminnan selvittämistä pidettiin niin olennaisena, että asiasta raportoitiin myös Moskovaan. (Aktiivinen vakoilu Viron alueella loppui käytännössä Hans Toomlan ja Kalju Kukkin kiinnijäämiseen kesällä 1954.)

Loppuvuodesta 1957 Meos muutti Tallinnaan ja seuraavana vuonna häntä seurasi jo kaksi agenttia, Kamnev ja Täht. Meosin kirjeenvaihto kulki TS-tarkastuksen 31  lävitse ja epäilyttävät kirjeet ohjattiin edelleen KGB:n 3. erityisosaston tutkimuksiin. Valmistelut kokeneen agentin koodinimeltä Lend (suom. Lento) tutustuttamiseksi Meosiin olivat käynnissä. Meosia epäiltiin ”kuulumisesta Englannin tiedustelupalvelun agenttiverkostoon”, koska ”huhtikuussa 1957 Meos lähetti Ison-Britannian sotilasasiamiehelle Moskovaan asiakirjan, jossa Neuvostoliiton ministerineuvoston yhteydessä toimiva KGB:n 6. erityisosasto havaitsi jollakin kontaktimenetelmällä toteutetun kuvion, joka asiantuntijoiden lausunnon mukaan jossakin määrin muistuttaa Tarton lentokentän sijaintipaikkaa”. 32

Ei ole mitään syytä olettaa, että KGB olisi uskonut Meosin lentäjätaustaan. Vuosien 1944–1945 tutkimusten aikaan Meos ei vielä ollut luonut itselleen lentäjän historiaa tai ainakaan hän ei kertonut fantasiaansa kuulustelijoilleen. Vaikkei KGB:llä olisikaan ollut mitään sepitettyjä Lenin-tarinoita vastaan, olisi kertomus palveluksesta Jagdgeschwader Richthofenissa voinut johtaa ikäviin seuraamuksiin.

Turvallisuuskomitean menetelmät tuntien on loogista olettaa, että Meos värvättiin lopulta KGB:n avustajaksi. Teoreettisen pohdiskelun varaan jää, millaisia konkreettisia palveluita häneltä pyydettiin ja vastasiko hän pyyntöihin toivotulla tavalla. Meos saattoi esimerkiksi selittää kirjeyhteytensä ulkomaalaisten kanssa potentiaalisten tietolähteiden etsintänä; oli epätodennäköistä, muttei silti mahdotonta, että Meos voisi tutustua esimerkiksi jonkin Nato-maan sotilaslentäjään, joka lipsauttaisi kirjeenvaihdon lomassa Neuvostoliiton vakoiluelimiä kiinnostavia tiedonjyväsiä. Kohderyhmänä saatettiin pitää myös virolaispakolaisia, joihin Laidonerilta lentomerkin saanut mies olisi voinut tehdä vaikutuksen. Mahdollisesti KGB halusi käyttää Meosin julkaisuja omien aktiivitoimiensa kanavana. Mikäli tämä teoria pitää paikkansa, myös vuoden 1969 artikkeli itsenäisen Viron tiedusteluyhteistyöstä saksalaisten kanssa asettuu uuteen kontekstiin. 

Plagiaatti vai KGB:n ja MfS:n yhteistyön hedelmä?

Maderin tekstin ja aiemmin ilmestyneen Meosin artikkelin yhdenmukaisuus ei ole sattumaa. Mader ja Meos olivat kirjeenvaihdossa elokuusta 1963 lähtien. Ensimmäisen kirjeen kirjoitti Meos. Hän kehui kirjeessään Maderin juuri ilmestynyttä kirjaa 33 ; Meos käytti tätä keinoa muulloinkin uusia kontakteja hankkiessaan. Tämän jälkeen he alkoivat vaihtaa tietoja ja auttoivat toisiaan luomaan hyödyllisiä yhteyksiä, joiden ansiosta Edgar Meos sai kirjoituksiaan julki Itä-Saksassa ja todennäköisesti myös päinvastoin.Vaikka yksi KGB:n aktiivitoimista oli kirjeenvaihto toisen henkilön nimissä 34 , tässä tapauksessa ei ole aihetta olettaa näin menetellyn. 

Vähäisestä säilyneestä kirjeenvaihdosta ei löydy vahvistusta sille, että Meos olisi avustanut Maderia Hitlerin vakoilukenraalit kertovat -kirjan teossa. Vaikka Mader on kopioinut kirjansa Viroa koskevat tekstikohdat suoraan Meosilta, kyse ei välttämättä ole  alkuperäiseltä kirjoittajalta salaa tehdystä operaatiosta. Maderin kirjassa ei ole lainkaan viitteitä.Kirjeenvaihdon aikana Meosille on tuskin selvinnyt, ettei Mader ollut pelkästään tohtori vaan myös MfS:n majuri.

Meosin ja Barkovin mahdollisista yhteyksistä ei ole löydetty näyttöä. Tiedossa kuitenkin on, että Barkov työskenteli Tarton KGB:n päällikkönä, kun Meosin toiminta otettiin seurantaan. Tätä ei varmasti tehty Barkovin tietämättä vaan pikemminkin hänen johdollaan. Meos muutti Tallinnaan loppuvuodesta 1957, Barkov vuotta myöhemmin. Ei ole uskottavaa, että niin epämääräisen taustan omaava henkilö kuin Edgar Meos olisi uskaltanut kylmäverisesti plagioida KGB-upseeri Leonid Barkovia ja toivoa, ettei asia tule jälkimmäisen tietoon. On mahdollista, että vuoden 1969 artikkelin julkaisua mietittäessä päädyttiin siihen, että nimi Edgar Siegfried Meos herättäisi saksalaislukijassa enemmän luottamusta kuin nimi Leonid Barkov. Joka tapauksessa Barkovin työn tulokset kulkeutuivat kylmän sodan aikana ulos itäblokista juuri Meosin nimissä: Heinz Höhne viittasi Meosiin vuonna 1976 julkaistussa kirjassaan. Viron SNT:ssä taas siteerattiin Höhneä vuonna 1986 tukeutuen tiettyyn auktoriteettiarvoon, joka rautaesiripun länsipuolella ilmestyneellä kirjalla jo lähtökohtaisesti oli. 35

On kiinnostavaa, että Magnus Ilmjärv ottaa ”KGB:n kirjallisuusmiehistä ja neuvostohistorioitsijoista” kirjoittaessaan esimerkeiksi juuri Meosin, Barkovin ja Vihalemin. 36

Oliko kyse aktiivitoimista ja miksi väitteet esitettiin juuri 1960-luvulla?

KGB:n oma määritelmä aktiivitoimille (активные мероприятия) oli: ”agenttien operatiiviset toimet, joilla pyritään vaikuttamaan kohdevaltion poliittisen elämän kiinnostaviin aspekteihin (esim. ulkopolitiikka, kansainvälisten kysymysten ratkaisu, vastapuolen harhauttaminen ja tämän aseman heikentäminen), eliminoimaan vihamieliset suunnitelmat tai saavuttamaan muita tavoitteita.” 37  Aktiivitoimia käytettiin niin valtioiden, järjestöjen (varsinkin Nato ja sen jäsenvaltioiden tiedustelupalvelut) kuin yksittäisten ihmistenkin saattamisessa huonoon valoon. Joskus toiminnalle asetettiin konkreettinen tavoite, kuten valtioiden tai henkilöiden välisten suhteiden huonontaminen tai vaalituloksiin vaikuttaminen. Toimien määritelmä sai edellä esitetyn muotonsa viimeistään 1960-luvun alussa, mutta toimintamalli sinällään ei ollut uusi: vuonna 1919 perustettu Komintern oli tehnyti vastaavaa myyräntyötä ulkomailla jo ennen kuin sai vakoilukoneistonsa kunnolla käyntiin.

Yhdysvaltalaiset ovat jälkikäteen määritelleet kylmän sodan loppuaikojen toimintatavat näin: ”Aktiivitoimet on neuvostoliittolainen termi, jolla tarkoitetaan iskulauseiden, argumenttien, disinformaation ja huolellisesti valikoidun oikean informaation manipuloivaa käyttöä, jonka avulla neuvostoliittolaiset pyrkivät vaikuttamaan ulkomaiden väestön ja hallintojärjestelmien asenteisiin ja toimintaan.” 38  Kahden määritelmän periaatteellinen ero on, että KGB piti aktiivitoimina ainoastaan omien agenttiensa operatiivisia toimenpiteitä, kun taas USIA käytti kattavaa termiä neuvostoliittolaiset (Soviets) sisällyttäen määritelmäänsä koko Neuvostoliiton valtiokoneiston NKP:stä valtiolliseen mediaan ja ammattiliittoihin. Ristiriidalle on varsin yksinkertainen selitys, joka ei tee kummastakaan määritelmästä toista virheellisempää.

Erityinen aktiivitoimista vastaava rakenneyksikkö, osasto D 39 , perustettiin KGB:n päällikön Aleksandr Šelepinin johdolla KGB:n ensimmäisen päähallinnon (ulkomaantiedustelu) yhteyteen tammikuussa 1959. Saman vuoden toukokuussa Moskovassa järjestettiin suuri tiedusteluelinten yhteiskokous, jossa arvioitiin uudelleen KGB:n toiminnan tärkeysjärjestystä. Osasto D velvoitettiin sovittamaan aktiivitoimien ohjelmansa yhteen NKP:n keskuskomitean kansainvälisten asioiden osaston ja toimeenpanoelinten kesken. (D tuli osaston nimeen sanasta disinformaatio. Sittemmin yksikkö muutettiin osasto A:ksi [A niin kuin aktiiviset keinot] ja vielä myöhemmin yksikön status nostettiin osastosta palveluksi.) 40  Aktiivitoimien koordinointi toimikin hyvin kylmän sodan loppuun saakka. CIA:n (Central Intelligence Agency) johtaja William J. Casey on pitänyt juuri sentralistisuutta ja integroituneisuutta Neuvostoliiton aktiivitoimien merkittävimpänä piirteenä. 41

Osasto D:tä johti sen perustamisesta alkaen armenialaissyntyinen Ivan Agajants. Hän pysyi yksikön johdossa aina kuolemaansa asti vuonna 1968. Vuosina 1947–1949 hän oli työskennellyt KGB:n toimistossa Pariisissa. Agajantsin tausta – jonka ansiosta hänet todennäköisesti nimitettiin osasto D:n johtoon – on artikkelin teeman kannalta kiinnostava: hän oli kunnostautunut julkaisuväylien löytämisessä useille väärennetyille teoksille, kuten kenraali Andrei Vlasovin muistelmille sekä Stalinin ja Titon kirjeenvaihdolle. Kesällä 1985 loikanneen KGB-upseeri Oleg Gordievskyn mukaan ne aktiiviset toimet, joihin hän 1970- ja 1980-luvulla osallistui, olivat Agajantsin aikaisiin verrattuna kömpelöitä. Aganjatsin ensimmäinen suuri ja onnistunut aktiivitoimien kampanja kohdistui Länsi-Saksaan joulusta 1959 helmikuun puoliväliin 1960. KGB järjesti ja lietsoi (todennäköisesti yhteistyössä MfS:n kanssa tai ainakin sitä informoiden) antisemitististä liikehdintää pitkin Länsi-Saksaa. Tiedot juutalaisvastaisuuksista päätyivät kansainväliseen lehdistöön ja vahingoittivat merkittävästi valtion mainetta. Jopa New York Herald Tribune otsikoi, että ”Bonn ei kykene hävittämään natsimyrkkyä”. 42  Puolustusministeri Franz Joseph Strauss sanoi tammikuun puolivälissä pitämässään lehdistötilaisuudessa, että antisemitistinen kampanja on kommunistiagitaattorien työtä. Julius Mader tarttui tähän väitteeseen välittömästi ja kutsui sitä uudessa kirjassaan emävalheeksi  (faustdicken Lüge). 43

Tšekkoslovakian turvallisuuspalvelun StB:n (Státní bezpečnost) aktiivitoimien osaston työntekijä Ladislav Bittmanin (Bittman pakeni Prahan kevään jälkeen vuonna 1968 länteen ja ryhtyi akateemiselle uralle) mukaan Itä-Saksaan, Tšekkoslovakiaan, Unkariin, Bulgariaan ja Puolaan perustettiin vuosina 1962–1964 samankaltaiset aktiivitoimista vastaavat yksiköt kuin KGB:n yhteyteen 1959 perustettu yksikkö oli. 44

Tämän perusteella ei tunnu uskottavalta, että propagandakirjallisuuden julkaisumäärien yhtäkkinen lisääntyminen itäblokissa 1960-luvulla olisi ollut pelkkää sattumaa. Yhtäältä sitä tukivat uudet toimielimet ja koordinointijärjestelmä. Lisäksi aktiivitoimien käyttöä puolsi niiden vastikään todettu toimivuus. Kuuban ohjuskriisin johdettua ydinsodan partaalle Neuvostoliiton johto ei todennäköisesti enää halunnut uhitella sotilaallisella voimalla entiseen tapaan, vaan ryhtyi käymään kylmää sotaa yhä enemmän uudenlaisia keinoja käyttäen.

Kun Barkovin väitteiden julkituloa tarkastelee Viro-keskeisestä näkökulmasta, ajoitus tuntuu varsin yksinkertaiselta tai ainakin loogiselta. Sen voi nähdä vastaiskuna Viron pakolaisille. Toisen maailmansodan aikana ja välittömästi sen jälkeen pakolaisten aika ja voimat kuluivat akuuteista arkipäivän ongelmista selviämiseen – leivän hankkiminen itselle ja perheelle oli useimmille työn takana – ja he elättelivät vielä toiveita pikaisesta paluusta kotimaahan. 1950-luvulla perustarpeet oli saatu enimmäkseen tyydytettyä ja toiveet kotiinpaluusta hiipuivat. 45  Monet alkoivat käyttää aikaansa kirjoittamiseen, ja työn tuloksena syntyi muun muassa kirjasarja Eesti riik ja rahvas Teises maailmasõjas (Viron maa ja kansa toisessa maailmansodassa) 46  ja joukko muistelmia 47 , jotka kaikki tuomitsivat Viron miehityksen. On loogista, että KGB:n ja/tai Viron kommunistisen puolueen mielestä asiaan täytyi reagoida. Vastaoperaatiossa käytettiin hyväksi virolaispakolaisten keskinäisiä ristiriitoja ja pakolaiset itse puolestaan tarjosivat kirjoituksissaan KGB:lle tiedon mahdollisista ristiriidoista esimerkiksi Viron ulkopolitiikasta vastanneiden ulkoministeriön ja armeijan esikunnan välillä.  Vastakkainasetteluja hyödynnetiin taitavasti ja tehokkaasti.

Arkistoista ei ole löydetty asiakirjoja, joista Barkovin ja Maderin kirjojen sisältämien aktiivitoimien kohteet kävisivät suoraan ilmi. Analyysin avulla nämä vastustajat ovat kuitenkin tunnistettavissa. Barkovin teoksessa parjataan luonnollisesti Saksan Reichia, mutta yhtä lailla myös ”porvarillista Viroa”. Mustamaalauksen kautta annetaan välillisesti hyväksyntä Viron neuvostomiehitykselle. Toinen tavoite oli aktiivisesti Neuvostoliittoa vastaan (tai Viron puolesta) toimineiden ulkovirolaisten mustamaalaaminen. Neuvostodiplomaatit selvittivät aktivistien henkilöllisyyksiä ja tekemisiä parhaansa mukaan. Esimerkiksi Neuvostoliiton Tukholman-lähetystössä vuosina 1959–1962 attaseana työskennellyt Vsevolod Naidjonkov – joka oli myös KGB:n ensimmäisen päähallinnon majuri – kirjoitti työnsä tuloksista 63-sivuisen perusteellisen raportin. 48  Viron maa ja kansa toisessa maailmansodassa -sarjan jatkoksi miehitetyssä Virossa julkaistuista lisäosista syntyy vaikutelma, että Naidjonkovin selonteolle on annettu painoarvoa. 49

Julius Maderin lähtökohtana olivat Saksan demokraattisen tasavallan valtiolliset intressit. Maan tärkein poliittinen vastustaja oli Saksan liittotasavalta. Samalla tavoin MfS:n päävastustaja oli Länsi-Saksan ulkomaantiedustelu BND (Bundesnachrichtendienst). Sen julkisuuskuvaa oli helppo haavoittaa nostamalla esiin organisaatiossa työskentelevät toisen maailmansodan aikaisten tiedustelupalvelujen asiantuntijat. BND:tä johtanut Reinhard Gehlen oli sodan aikana ollut Fremde Heeres Ostin päällikkö. BND:n muustamaalaaminen oli myös Hitlerin vakoilukenraalit kertovat -kirjan tehtävä. Viro-teema ei ollut millään tavalla keskeinen ja koko aihe on saattanut päätyä kirjaan puhtaasti sattumalta tai KGB:n ja MfS:n yhteistyön tuloksena.

Vastaavia kirjoja ilmestyi Viron SNT:n ja DDR:n lisäksi kaikkialla muuallakin itäblokissa. Aihepiiriä on tutkinut perusteellisesti ulkolatvialainen Andrievs Ezergailis. Latvian holokaustia tutkiessaan hän törmäsi Riiassa vuonna 1962 latviaksi ja 1963 englanniksi julkaistuun kirjaan Daugavas Vanagi: keitä he ovat? 50  (samoihin aikoihin Tallinnassa julkaistiin ja käännettiin englanniksi monessa suhteessa samankaltainen painotuote nimeltään 12000 51 , mutta sen sisältöä ja vaikutusta ei ole tutkittu yhtä perinpohjaisesti. Yksi kirjoittajista, Ervin Martinson, oli entinen turvallisuuspalvelun työntekijä. 52 ) Kaikki teoksen kirjoittajat esiintyivät pseudonyymeillä; ainoa varmuudella tunnistettu on J. Dzirkailisin nimeä käyttänyt Pauls Ducmanis (E. Avotiņš ja V. Petersons olivat todennäköisesti Ducmanisille aineistoa toimittaneiden KGB:n työntekijöiden peitenimiä). Elämänsä aikana moneen otteeseen ideologisia näkemyksiään vaihtanut Ducmanis oli hankkinut propaganda-alan koulutuksensa vuonna 1942 Berliinissä. 53  Barkovin teoksiin verrattuna Daugavas Vanagi on vieläkin valheellisempi.

Barkovin teoksen ilmestymisajankohdalle ei siis ole yhtä yksittäistä selitystä. Julkaisemista puolusti todennäköisesti kaikki edellä esitetty: sopiva poliittinen tilanne, aktiivikeinojen käyttöönotto KGB:n keskushallinnossa (myös Viron SNT:n KGB:n täytyi osoittaa saman lajin aktiivisuutta) – eikä sattumaakaan pidä jättää pois laskuista. Leonid Barkovin työ saattoi yksinkertaisesti olla tuolla hetkellä kypsä julkaistavaksi.

Väitteiden alkuperäislähde

Johdannossa esitetyt väitteet on siis tuonut tieteelliseen kirjallisuuteen Leonid Barkov. Koska hänen teostensa viittausjärjestelmässä on toivomisen varaa – kaoottisesti ripotellut merkinnät sisältävät yleensä vain sanan ”tutkimusaineisto” (kokonaan toinen kysymys on, ketä tai miten tällainen viite voi ylipäätään hyödyttää) – vastausta on etsittävä Barkovin kandidaatinväitöskirjasta. Sivulta 60 löytyy Barkovin muista teoksista jo tutuksi tullut kappale, jossa kerrotaan yhteyksien luomisesta Saksan tiedustelujärjestelmään ja erikoiskameroiden sijoittamisesta Suomenlahden majakoihin. Valitettavasti kappaleen lopussa ei ole viitettä. Seuraavassa kappaleessa, aivan kuten Barkovin kirjoissa vastaavalla kohdalla, siteerataan kenraali Laidonerin kertomusta saksalaisten kanssa vaihdetun tiedon luonteesta. Tässä kohdassa on myös viite: Viron SNT:n KGB:n arkisto, arkistonosa 32, luettelo 20, mappi 8, sivut 90–91. 54  Koska suurin osa Viron SNT:n KGB:n arkistoista sijaitsee Viron ulkopuolella ja tutkijoiden ulottumattomissa, tämä voisi olla alkuperäislähteen etsintöjen surullinen päätepiste. Magnus Ilmjärv on kuitenkin viitannut Laidonerin 8.10.1941 päivättyyn kuulustelupöytäkirjaan. Kun pöytäkirjaa tarkastelee rinnakkain Barkovin esittämän sitaatin kanssa, teksteistä löytyy kuin löytyykin yhtenevä osa. Ja muutamia rivejä ylempänä kuulustelupöytäkirjassa todella puhutaan kameroista ja vakoiluyhteistyön alusta. Alkuperäinen lähde on lopulta löytynyt ja on aika siteerata kenraali Johan Laidonerin kuulustelua 8.10.1941: ”Tuolloin [1936 tai 1937] määriteltiin, miten ja millaisia Neuvostoliittoa koskevia tietoja välitämme toisillemme, mikä ketäkin kiinnostaa. Saksalaiset lupasivat meille tiettyä apua, mukaan lukien tiettyjä teknisiä laitteita vakoilua varten, ja meille tarjottiin myös kaukokuvaukseen sopivia kameroita. Halusimme ostaa niitä, mutta koska meillä ei ollut siihen varaa, saksalaiset antoivat meille yhden tai kaksi laitetta, en muista tarkkaan, jotka asennettiin majakoihimme. Ne olivat meillä noin vuoden.” 55  (Ks. kuvio 2) Barkov on saattanut ymmärtää viimeisen siteeratun lauseen väärin ja päätellyt siksi, että ne eli tekniset asiantuntijat tulivat Saksasta asentamaan kamerat paikoilleen.

KUVIO 2. Väitteiden alkuperäislähde. Lähdeviitteet on merkitty yhtenäisellä viivalla, tekstianalyysin perusteella päätellyt lähteet katkoviivalla. Barkovin osalta on oletettu, että saman tekstin toistuessa perustana on kandidaatinväitöskirjaa varten tehty tutkimus. Barkovin väitöskirjaan ei tiettävästi ole toistaiseksi viitattu.

Herää luonnollisesti kysymys, kuinka luotettavia historiantutkimuksen lähteitä ovat Neuvostoliiton turvallisuuselinten kuulustelupöytäkirjat. Kenraali Laidonerin kuulustelupöytäkirjoja todennäköisesti perusteellisimmin analysoinut Magnus Ilmjärv on tullut seuraavaan johtopäätökseen: ”Joidenkin kuulustelupöytäkirjojen perusteella voi väittää, että kenraali on joutunut fyysiseen käsittelyyn/.../” 56  Hän mainitsee yhden esimerkin: 8.10.1941 laaditun pöytäkirjan...

Tekstien yhteneväisyyden ja viitteiden eroavaisuuden perusteella vaikuttaa todennäköiseltä, että Barkov ei käyttänyt tutkimustyönsä lähteenä itse kuulustelupöytäkirjoja, vaan niistä ns. litterakansioihin (jotain aihekokonaisuutta käsittelevät kansiot) valikoituja otteita. Samaan lopputulokseen pääsemiseksi tarvittava työmäärä väheni näin merkittävästi, mutta samalla Barkov oli huomattavan riippuvainen KGB-kollegoidensa työstä.

Vielä kahdesta väitteestä: Abwehrin tiedustelukeskus Grupp 6513:n perustaminen Viroon ja Baltian maiden tiedustelupalveluiden soluttautuminen Britannian tiedusteluun saksalaisten lukuun

Historiantutkija Magnus Ilmjärv on useissa yhteyksissä havainnollistanut Viron armeijan esikunnan II osaston ja Saksan Abwehrin kiinteitä suhteita Grupp 6513:n avulla käyttäen joka kerta suunnilleen samaa sanamuotoa 57 , viitaten Maderiin ja kommentoimatta aihetta sen tarkemmin. Sana tiedustelukeskus ei ole yleisesti käytössä oleva eikä yksiselitteisesti määritelty termi ja koska kyse on Abwehrista, olisi aiheellista esimerkiksi kysyä, tarkoitetaanko sillä tässä yhteydessä Abwehrstellea vai Kriegsorganisationia (Abwehrin alueellisten alayksikköjen lajit).

Mader käyttää edellä siteerattua ja viitattua sanamuotoa, joka alkoi sittemmin levitä. Samassa kappaleessa on eräitä Barkovilta/Meosilta peräisin olevia tietoja, muttei viitettä – kuten ei muuallakaan kirjassa. Näin ollen on tälläkin kertaa siirryttävä tarkastelemaan väitteen tieteelliseen käyttöön tuonutta Leonid Barkovia.

Barkov kyllä mainitsee kyseisen keskuksen, mutta aivan toisessa yhteydessä, nimittäin todistellessaan, että ”baltiansaksalaiset olivat natsien uskollisia liittolaisia”, ja vihjaa keskusta koskevan tiedon olevan peräisin Saksasta sotasaaliiksi saaduista asiakirjoista. Vuonna 1966 julkaistusta kirjasta Mõrvarid ei pääse karistusest (Murhaajat eivät selviä rangaistuksetta) 58  sen enempää kuin väitöskirjastakaan 59  ei käy ilmi, mikä tiedustelukeskus oikeastaan oli tai kuka ja milloin sen perusti. Sen sijaan näihin kysymyksiin vastataan vuonna 1970 L. Parkin nimellä julkaistussa teoksessa; Gruppe 6513:n olemuksesta ja toiminnasta annetaan siinä suorastaan kaikenkattava kuvaus. Barkov siteeraa sotasaaliina saadun SD:n referaatin raporttia VI C2 (valitettavasti tarkemmin viittaamatta; lähteen autenttisuudesta ei ole varmuutta) tiedustelutoiminnasta Virossa ja Latviassa: ”Venäläisten saapumisen jälkeen tiedustelumahdollisuudet muuttuivat perinpohjaisesti. Johtavat poliittiset vaikuttajat katosivat politiikasta ja yhteydenpito heihin vaikeutui. Myös tietojen välitystapoja täytyi muuttaa. Tietoja ei voinut lähettää laivojen mukana, sillä viranomaiset valvoivat laivoja tarkasti, maissa käyviä miehistön jäseniä seurattiin tiiviisti. Oli luovuttava myös tietojen lähettämisestä Memelin vapaasataman kautta ja maateitä pitkin. Salamustetta ei voitu enää käyttää. Oli alettava energisesti rakentaa uutta viestinvälitysverkostoa, samaten etsittävä uusia tietolähteitä. Viron residentti 6513 kykeni kuitenkin luomaan yhteyden uusiin ihmisiin ja saamaan vanhoja tietolähteitä uudelleen käyttöön. Säännöllinen yhteydenpito omiin agentteihin oli erittäin vaarallista ja edellytti suurta varovaisuutta ja taitoa. Residentti 6513 onnistui kuitenkin sopeutumaan tilanteeseen erittäin nopeasti ja vaikeuksista huolimatta hän sai kerättyä kiinnostavia tietoja. Miehemme 6513 on pääviraston työntekijä. Aiemmin hän työskenteli kunnallishallinnossa ja oli erään Itä-Preussin kaupungin pormestari. Hänen työnsä Virossa on erittäin arvokasta. Erityisesti on huomioitava hänen taitonsa pitää yhteyttä paikallisväestöön ja kyky käyttäytyä itsevarmasti tehtäviä hoitaessaan. Residentti 6513 esiintyi aluksi DT:n (Deutsche Treuhandverwaltung) työntekijänä. Tammikuussa 1940 hän sai diplomaattipassin ja alkoi työskennellä neuvonantajana Saksan Viron-lähetystössä.” 60

Mikä edellä esitetyssä sitten liittyy Abwehriin, vuoteen 1936 tai tiedustelukeskukseen? Ei mikään. Mikään ei tekstissä viittaa yhteistyöhön Viron vallanpitäjien tai viranomaisten kanssa – pikemminkin päinvastoin, sillä residentin työtä kuvataan hyvin vaaralliseksi ja vaikeaksi. Vaikeuksiin olivat tekstin mukaan syypäitä paikalliset tahot (”tietoja ei voinut lähettää laivojen mukana, sillä viranomaiset valvoivat laivoja tarkasti”). Barkovin sitaatti koskee Neuvostoliiton tukikohtien perustamisen jälkeistä aikaa (”venäläisten saapumisen jälkeen”). Valitettavasti tekstistä ei käy ilmi, alkoiko SD:n residentin toiminta jo ennen sitä. Barkov ei ole kirjoittanut, että numerosarja 6513 liittyisi jollakin tavalla Abwehriin, vaan kyse on Julius Maderin mielikuvituksen tuotteesta tai huolimattomuudesta.

Vaikka väite tiedustelukeskuksen perustamisesta ei ole levinnyt laajalle – Ilmjärvin lisäksi sen on esittänyt mm. ulkolatvialainen Edgars Andersons vuonna 1983 Torontossa julkaistussa kirjassa 61  – se on pysynyt vuosikymmenten ajan niin sitkeästi hengissä, ettei onnistuneesta aktiivitoimesta puhuminen ole liioittelua. Barkovin täsmennyksessä voi nähdä vonrankemaista tarvetta tutkia historiaa ”niin kuin se oli” tai yksinkertaisesti halun kytkeä itsenäinen Viro Abwehrin lisäksi myös SD:hen.

Baltian maiden ja Saksan tiedustelupalveluiden yhteistyöstä krjoitti ensimmäisenä Ian Colvin. Hän työskenteli News Chroniclen kirjeenvaihtajana Saksassa ennen toista maailmansotaa. Sodan jälkeen hänen kunnianhimoisena ajatuksenaan oli Abwehrin johtajan, kenraali Wilhelm Canarisin elämäkerran kirjoittaminen. Vanhana lehtimiehenä Colvin ei antanut lähteiden niukkuuden häiritä työtään. Elämäkerta julkaistiin vuonna 1951 samanaikaisesti, mutta eri nimillä Lontoossa ja New Yorkissa. 62  Hanke toteutui lähinnä sen ansiosta, että Colvin löysi haastateltavakseen vuolassanaisen entisen Abwehr-upseerin Richard Protzen, jonka kertomuksiin kirja pitkälti perustuu. Vaikka myöhemmät tutkimukset ovat kumonneet suurimman osan Colvinin näkemyksistä ja väitteistä, teos on inspiroinut tuoreimman elämäkerran kirjoittanutta Richard Bassettia suuresti.

Colvinin kirjassa Viroa sivutaan yhdessä kappaleessa: ””Minulle on kerrottu Canarisin uskoneen, että hän on murtautunut brittien Secret Serviceen”, sanoin [Colvin] Richard Protzelle. Vanhus nyökytteli harmaantunutta päätään. ”Ei kaikkialle, ehkä”, hän vastasi, ”mutta syvemmälle kuin ilmeisesti uskottekaan. Toisinaan se oli melko helppoa. Ennen sotaa meillä oli sotilastiedustelusopimukset Baltian maiden kanssa. Meidän täytyi vain sanoa: haluamme omat agenttimme brittien tiedustelutoimistoihin Kovnossa, Revalissa ja Tallinnassa./.../” 63  Ei ole tiedossa, olivatko Reval ja Tallinna kaksi eri kaupunkia Protzen vai Colvinin mielestä, mutta se ei ole kovin olennaistakaan. Väite itsessään on joka tapauksessa vahvasti liioiteltu, ellei puhdasta valhetta. Miksi Baltian maiden sotilastiedustelut olisivat voineet tuosta vain ujuttaa Saksan agentteja Britannian tiedusteluelimiin? Vaikka se olisikin ollut mahdollista, kuinka paljon euroopanlaajuisesti merkittävää tietoa tällä keinoin olisi voitu kerätä? Miten tämä voinut onnistua sodan aikana? Richard Protzen väitteeseen liittyen on todettava, että Britannialla todella oli ennen sotaa tiedustelumiehet Tallinnassa ja Riiassa (Chester Giffey ja Leslie Nicholson), mutta Kovnossa eli Kaunasissa Britannian tiedustelulla ei tuolloin ollut tukikohtaa. 64

Colvinin kirja käännettiin luonnollisesti myös venäjäksi ja käännöksessä puhuttiin jo Kaunasista, Riikasta ja Tallinnasta. 65  Laajalle Protzen väite ei silti ole koskaan levinnyt.

Väitteiden todenperäisyydestä

1. väite: Viron ja Saksan sotilastiedustelut tekivät vuonna 1936 yhteistyösopimuksen.

Alkuperäislähteeksi osoittautunut Laidoner sanoi, että osapuolten kesken ”määriteltiin, miten ja millaisia /…/ tietoja välitämme toisillemme, mikä ketäkin kiinnostaa.” Kuvattu menettely tuntuu täysin luonnolliselta; on vaikea uskoa, että sotilastiedustelun muiden yhteistyötahojen (Britannia, Suomi, Puola jne.) kanssa olisi tehty toisin eli välitetty mitä tahansa tietoa tietämättä, kiinnostaako se vastaanottajaa tai millä tavoin tiedot oikeastaan pitäisi välittää. Sopimuksen tekeminen on toisin sanoen hieman liioiteltu ilmaus, vaikka jonkinlaiseen välitettävää tietoa ja tiedonvälitystapoja koskevaan yhteisymmärryksen on varmasti päästy – aivan kuten brittien, suomalaisten ja puolalaisten kanssakin. Mikäli sopimus oli olemassa, on epätodennäköistä ja vakiintuneen käytännön vastaista, että se olisi laadittu kirjallisesti. Toisin sanoen väite, että Viron ja Saksan sotilastiedustelujen kesken olisi ”allekirjoitettu” sopimus, on erittäin todennäköisesti perätön.

Viro ja Saksa tekivät ennen toista maailmansotaa tiedusteluyhteistyötä – mikä on täysin oma ja pitkä tarinansa – mutta sen täsmällistä alkuhetkeä ei ole kyetty määrittelemään, vaan arviossa on tukeuduttu tiettyihin todennettuihin tapahtumiin (sotilasasiamiehen nimittäminen ja useat vierailut). Monet tutkijat kuitenkin esittävät asian faktana aikaisempiin kirjoituksiin viitaten.

Arkistoissa tiedusteluyhteistyötä on tutkinut perusteellisimmin ja tuloksekkaimmin Magnus Ilmjärv. Hänen viittaamansa 66  23.1.1939 laaditun, radiotiedustelun järjestämistä Virossa koskevan Abw. I M/Ostin (Abwehrin tiedusteluosaston alayksikkö, joka seurasi idässä sijaitsevien laivastojen toimintaa) muistion tultua tieteelliseen käyttöön ei yhteistyön olemassaolosta enää ole epäilystä. Myös Canarisin käynti Virossa kesäkuussa 1936 on varmistettu. Jos katsomme tarkemmin, mitä Ilmjärv kirjoittaa Hiljaisessa alistumisessa Viron ja Saksan tiedusteluyhteistyöstä, ytimeksi jää väite, että puolalaiset lakkauttivat vuonna 1936 Tallinnassa sijainneen R-7-Balt-P-2-toimistonsa ja Abwehr perusti sen tilalle tiedustelukeskus Grupp 6513:n. 67  Tämä konstruktio perustuu ilmeisesti Ilmjärvin lähtökohtaan, jonka mukaan ”pienen maan tiedustelu ei voi toimia tehokkaasti ilman yhteyttä jonkin suuremman maan tiedusteluun”. 68

On kuitenkin kyseenalaista, oliko asianlaita todellisuudessa näin yksinkertainen. Ensinnäkin, kuten edellä on esitetty, väite Abwehrin Grupp 6513:n perustamisesta Viroon vuonna 1936 haiskahtaa KGB:n ja MfS:n liikkeelle laskemalta valheelta. Toisin sanoen Puolan tiedustelutoimiston sulkemisen yhteyttä Saksan tiedustelukeskuksen avaamiseen ei voi todistaa ainakaan ajankohtien yhteensopivuudella.

Toiseksi, Viron ja Puolan sotilaalliset suhteet pysyivät Puolan sotilastiedustelun asiakirjoja tutkineen historioitsija Urmas Salon mukaan tiiviinä ja hyvinä vuoteen 1938 saakka. Puolalaisten huoli Viron liian läheisistä Saksan-yhteyksistä tulee hänen mukaansa esiin vasta vuonna 1939. 69  Tällä perusteella voi pitää todennäköisempänä, että yhteistyö Puolan kanssa alkoi hiipua vähitellen vuodesta 1936 (tai 1935) alkaen ja samaan aikaan yhteistyö Saksan kanssa alkoi asteittain tiivistyä. Kumpaakaan muutosta ei siis voi päivätä tietylle konkreettiselle vuodelle.

Kolmanneksi, edellä siteerattu käsitys pienten ja suurten valtioiden yhteistyöstä on liiaksi yksinkertaistettu eikä pidä aina paikkaansa. Työtehon kannalta ystävistä on tietenkin paljon apua. Sallittakoon rinnastus historiantutkijan työhön. Jos tutkijalla on ystäviä, jotka löytävät esimerkiksi arkistosta kollegansa tutkimuksen kannalta kiinnostavaa tietoa ja välittävät tiedon havainnosta ystävälleen, tutkija säästää huomattavasti aikaa eli on tehokkaampi. Mutta yksi suuri ystävä ei ole se, mitä tutkija eniten tarvitsee. Tehokkuus kasvaa entisestään, jos ystäviä on useampia. Periaatteessa aivan sama pätee myös tiedustelupalveluiden väliseen tiedonvaihtoon: pikkuvaltion tiedustelupalvelun ei välttämättä pidä olla yhden suurvallan tiedustelun apupoika, vaan yhteistyötä voi tehdä useampien maiden kanssa – eikä pelkästään suurten maiden, vaan pikemminkin sellaisten, joilla todennäköisimmin on tarjottavanaan mielenkiintoista tietoa. Toisen maailmansodan jälkeen Itä-Eurooppaan tosin kehittyi tilanne, jossa DDR:n MfS, Tšekkoslovakian StB, Puolan KBP (Komitet do spraw Bezpieczeństva Publicznego), Romanian DGSP (Direcţia Generală a Securităţii Poporului), Bulgarian KDS (Комитет за държавна сигурност) ja Unkarin AVH (Államvédelmi Hatóság) olivat suuren liittolaisensa Neuvostoliiton KGB kontrollissa. 70

Tällaista tilannetta ei kuitenkaan voi pitää niin universaalina, että sen voisi ajatella kuvaavan Keski- ja Itä-Euroopassa ennen sotaa vallinneita tiedusteluyhteistyötapoja. 

2. väite: Viron majakoihin sijoitettiin yhteistyössä Abwehrin kanssa kameralaitteistot ohitse purjehtivien punalippuisen Itämeren laivaston alusten kuvaamista varten.

Neuvostoliiton sotalaivojen seuranta Viron majakoista on fakta. Toisen maailmansodan syttyessä Suomenlahden rannikolla ja saarilla oli 11 viestiasemaa, joista suurin osa majakoissa. Asemien laitteistoista on täsmälliset tiedot vuodelta 1940, jolloin Neuvostoliiton merivoimat otti ne haltuunsa. Tuolloin luetteloitiin kaikki mahdollinen irtaimisto radioasemista ja optisista laitteista vajaisiin maalipurkkeihin ja vaatenaulakoihin. Kameroita tai muuta valokuvaukseen viittaavaa esineistöä (esim. jalustoja tai filmien kehittämisessä tarvittavia välineitä) ei inventoitu sen enempää viestiasemilla kuin merivoimien esikunnassakaan. Kalustoluetteloihin merkityt kiikarit olivat saksalaisvalmisteisia (yleisin merkki oli Zeiss), kaukoputkista muutamat olivat brittiläisen Hughesin tuotteita. 71

Väite valokuvaustekniikan sijoittamisesta Viron majakoihin perustuu yksinomaan kenraali Laidonerin kuulustelukertomuksiin. 72 Lisäksi hänen sanojaan on vääristelty: kenraali sanoi kuulustelussa, että yksi tai kaksi laitetta oli käytössä noin vuoden, mutta kirjallisuudesta saa käsityksen, että laitteistoja oli enemmän ja ne olivat toiminnassa pidempään. Sen enempää tämän kirjoittaja kuin artikkelissa viitatut tutkijat eivät ole löytäneet arkistoista minkäänlaista tukea Laidonerin sanoille. Niinpä väitettä voi pitää vähintäänkin vääristeltynä.

Johtopäätöksiä

Tiedustelu on monimutkainen ja poliittisesti arkaluonteinen tutkimusaihe, mikä asettaa tiettyjä lisävaatimuksia myös lähdekritiikille. Kuten edellä esitetystä ilmenee, lähdekritiikissä luotetaan varsin paljon aikaisempiin tutkijoihin. Laajojen tutkimusten kyseessä ollessa tämä onkin ymmärrettävää, sillä jokaiseen kirjallisuudessa esitettyyn väitteeseen ei mitenkään voi perehtyä yhtä syvällisesti kuin tässä artikkelissa on tehty.

Artikkelissa käsitellyt kaksi väitettä on tuonut tieteelliseen käyttöön Viron SNT:n KGB:n työntekijä Leonid Barkov. MfS:n työntekijä Julius Mader on tuonut väitteet kansainväliseen tietoisuuteen ja samalla vahvistanut niiden uskottavuutta Virossa. Kumpikaan heistä ei ole viitannut lähteeseensä. Väitteet otettiin käyttöön 1960-luvulla, toisin sanoen aikana, jolloin Viron SNT:ssä julkaistiin runsaasti propagandakirjallisuutta vastapainoksi ulkovirolaisten muistelmille ja artikkelikokoelmille. Samanlaatuinen prosessi tapahtui myös Itä-Saksassa. Ei ole epäilystäkään, etteikö Mader (ja todennäköisesti myös Barkov) voinut esitellä julkaisujaan työvoittoina esimiehilleen. Missään tapauksessa hän ei olisi voinut useaan otteeseen julkaista salaisista asiakirjoista peräisin olevia tietoja ilman korkeammalta taholta saatua lupaa. Näin ollen ei ole liioiteltua luokitella Maderin ja Barkovin kirjoituksia aktiivikeinoksi. On suorastaan yllättävää, miten vahvasti heidän työnsä vaikuttaa historiankirjoitukseen vielä 40 vuotta myöhemmin. Väitteet esiintyvät monien varteenotettavien tutkijoiden kirjoissa. (Mikä ei suinkaan tee näiden teoksista kokonaisuudessaan epäluotettavia; olen itse käyttänyt monia tämän artikkelin historiografia-kappaleessa lueteltuja tutkimuksia lähteenäni ja viitannut niihin, ja teen niin myös jatkossa.)

Niinpä tärkein johtopäätös on: väite, joka on toistettu usein, ei ole yksinomaan tällä perusteella luotettava – lähdekritiikissä on pysyttävä valppaana!

Lähdekriittinen prosessi on kuitenkin myös toiminut. Käsitellyt väitteet ovat vääristeltyjä, mutta saattavat silti pitää periaatteessa paikkansa. Barkov-Meos-Mader-trion teoksissa esiintyy lukuisia muita väitteitä, jotka ovat vielä paljon hatarammin todistettuja ja paikoin suorastaan typeriä. Ne on neljässä vuosikymmenessä kitketty historiankirjoituksesta, mutta väite Abwehrin tiedustelukeskus 6513:n perustamisesta Viroon vuonna 1936 on jäänyt sitkeästi elämään omaa elämäänsä kirjallisuudessa.

Maderin ja Barkovin teokset eivät ole epäluotettavia sen vuoksi, että niiden kirjoittajat olivat sortokoneistoa palvelleita upseereita – se olisi laskeutumista argumentum ad hominem -tasolle – vaan ennen muuta viitteiden puuttumisen tai puutteellisuuden takia. Esitettyjen väitteiden tarkastaminen on tällaisissa tapauksissa vaikeaa, ellei suorastaan mahdotonta. Myös lähdekritiikki jättää paljon toivomisen varaa.

Virolaisilla historiantutkijoilla ei ole viime aikoina ollut yhteistä linjaa suhtautumisessaan neuvostovuosien historiankirjoitukseen. Magnus Ilmjärv on sanonut, ettei hyväksy väitettä, jonka mukaan kaikki Venäjällä nykyään ilmestyvät tai Neuvostoliitossa ilmestyneet historiateokset ovat puhdasta valhetta, vaan ”myös niissä on paljon oikeita näkökohtia”. 74  Epäilemättä pitää paikkansa, että myös Venäjällä julkaistaan tätä nykyä korkeatasoisia tutkimuksia. Epäilemättä myös neuvostoaikaiset teokset sisältävät todellisia faktoja ja mahdollisesti jopa oikeita näkökohtia. Mutta paljonko on paljon, siihen ei ole kiistatonta vastausta. Neuvostoaikaisten töiden perusteellinen tarkastaminen olisi suunnaton työ ja kaiketi juuri sen takia nykyään julkaistavissa kirjoissa tyydytään oikomaan yksittäisiä faktavirheitä. Harvinainen, mutta sitäkin huomattavampi esimerkki kokonaisvaltaisesta lähestymistavasta on Ithaca Collegen entisen historian professorin Andrievs Ezergailisin vuonna 2005 ilmestynyt monografia. Ezergailis on tutkinut vuonna 1962 julkaistussa Daugavas Vanagi: keitä he ovat? -teoksessa esitettyjen väitteiden todenperäisyyttä ja toteaa johtopäätöksenään: ”Mitä syvällisemmin olen asiaan perehtynyt, sitä valheellisemmaksi teos on osoittautunut.” 74  Oikeita näkökohtia etsittäessä ei pidä unohtaa, että teokset sisältävät myös kosolti valheita. Aktiivitoimethan tarkoittavat, kuten edellä jo mainittiin, ”iskulauseiden, argumenttien, disinformaation ja huolellisesti valikoidun oikean informaation manipuloivaa käyttöä”.

Toomas Hiio on todennut, että ”mustan kirjoittaminen valkeaksi neuvostoaikaisten teosten pohjalta saattoi 1990-luvun köyhinä vuosina toimia ensiapuna vakavasti otettavien historianesitysten puutteeseen, mutta pitkällä tähtäimellä se ei ole kestävä lähestymistapa: tällainen työmetodi johtaa väistämättä neuvostokirjailijoiden faktavirheiden ja niiden taustalla olevan konseption omaksumiseen.” 75  Tähän on yhdyttävä ja lisättävä, että neuvostoaikaisia teoksia käytettäessä syntyviä lähdekritiikin ongelmia eivät aina onnistu kunniakkaasti ratkaisemaan edes sellaiset ammattihistoriantutkijat, jotka ovat riittävän vanhoja tunteakseen neuvostojärjestelmän erityispiirteet. Tulevaisuudessa, jolloin historiaa tutkiva sukupolvi tuntee neuvostoajan pelkästään kirjojen perusteella eikä siksi välttämättä ole yhtä varovainen lähdekritiikin suhteen, voi ”paljojen oikeiden näkökohtien” etsiminen KGB:n aktiivitoimien tuloksena tuotetusta propagandakirjallisuudesta muodostua tutkimusten objektiivisuutta uhkaavaksi tekijäksi.

Ivo Juurvee

IVO JUURVEE (synt. 1979) on valmistunut Tarton yliopiston historian laitokselta vuonna 2002 ja suorittanut maisterintutkinnon Keski-Euroopan yliopistossa vuonna 2003. Vuodesta 2005 hän on valmistellut tutkijaopiskelijana väitöskirjaa Tarton yliopistossa. Vuosina 2001–2002 Juurvee opiskeli vaihto-opiskelijana Latvian yliopistossa ja kevätlukukauden 2005 hän työskenteli vierailevana tutkijana Lontoossa (School of Slavonic and East European Studies at Unversity College London).

Suomentanut Petteri Aarnos

Artikkeli on alun perin julkaistu Tuna-lehden numerossa 2/2008, s. 32–53.

Richard Bassett. Canaris: Hitleri luureülem. Wilhelm Canarise mõistatus. Tallinn: Varrak, 2006, s. 104. Sama lause on ymmärrettävistä syistä kiinnittänyt myös kirjan arvostelijan huomion: Andres Laasik. Briti ajaloolane kiidab Hitleri esiluurajat. Eesti Päevaleht, 29.12.2006.

Taulukon teokset uusimmasta vanhimpaan:
1 Юрий Емельянов. Прибалтика: Почему они не любят Бронзового солдата? Москва: Издатель Быстров, 2007, s. 196.
2 Михаил Крысин. Прибалтийский фашизм. История и современность. Москва: Вече, 2007, s. 47.
3 Richard Bassett. Canaris: Hitleri luureülem. Wilhelm Canarise mõistatus. Tallinn: Varrak, 2006, s. 104.
4 Richard Bassett. Hitler’s Spy Chief: The Wilhelm Canaris Mystery. London: Weidenfeld & Nicolson, 2005, s. 159.
5 Михаил Крысин. Прибалтика между Сталиным и Гитлером. Москва: Вече, 2004, s. 44.
6 Magnus Ilmjärv. Hääletu alistumine: Eesti, Läti ja Leedu välispoliitilise orientatsiooni kujunemine ja iseseisuse kaotus 1920. aastate keskpaigast anneksioonini. Tallinn: Argo, 2004, s. 370.
7 Magnus Ilmjärv. Eesti välispoliitika 1930. aastatel. – Sõja ja rahu vahel. Kd I. Eesti julgeolekupoliitika 1940. aastani. Koguteos. Tallinn: S-Keskus, 2004, s. 70–71.
8 Magnus Ilmjärv. Silent Submission. Formation of Foreign Policy of Estonia, Latvia and Lithuania. Period from mid-1920-s to Annexation in 1940. Studia Baltica Stockholmiensia 24. Stockholm: Stockholm Universitet, 2004, s. 226.
9 Jari Leskinen. Vendade riigisaladus: Soome ja Eesti salajane sõjaline koostöö Nõukogude Liidu võimaliku rünnaku vastu aastatel 1918-1940. Tallinn: Sinisukk, 2000, s. 49.
10 Tiit Noormets. Eesti sõjaväeluure tegevusest, meetoditest ja vahenditest aastail 1920-1940. – Luuramisi: Salateenistuste tegevusest Eestis XX sajandil. Tallinn: Umara, 1999, s. 58–59.
11 Jari Leskinen. Veljien valtiosalaisuus: Suomen ja Viron salainen sotilaallinen yhteistyö Neuvostoliiton hyökkäyksen varalle vuosina 1918–1940. Helsinki: WSOY, 1999, s. 53–54.
12 А. Волков, С. Славин. Адмирал Канарис – «Железный» адмирал. Москва: Русич, 1998, s. 247.
13 Jari Leskinen. Vaiettu Suomen silta: Suomen ja Viron salainen sotilaallinen yhteistoiminta Neuvostoliiton varalta vuosina 1930–1939. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura, 1997, s. 169.
14 Magnus Ilmjärv. Nõukogude Liidu ja Saksamaa vahel: Balti riigid ja Soome 1934-1940. Academia 3. Tallinn: Eesti Teaduste Akadeemia, 1993, s. 30.
15 Osmo Hyytiä. Viron kohtalontie 1933...1939...1940. Helsinki: Yliopistopaino, 1992, s. 62.
16 Mineviku varjud. Tallinn: Perioodika, 1986, s. 43. (Neuvostoliittolaisille lukijoille tarkoitettu yhteenveto vuosina 1964–1972 Tallinnassa julkaistusta ulkovirolaisille suunnatusta kokoomateoksesta Eesti riik ja rahvas Teises maailmasõjas (osat XI–XV). Toimittajaa ei ole mainittu, kysymyksessä saattaa olla Andrus Roolaht.)
17 Edgars Andersons. Latvisjas bruņotie spēki un to priekšvēsture. Toronto: Daugavas Vanagu Cenrtālās Valdes Izdevums, 1983, s. 708.
18 Rein Kordes. See, millest avalikult ei räägita: Annotatsioon August Otsa uuele raamatule. Tallinn: Perioodika, 1981, s. 8.
19 August Ots. Miks me kaotasime iseseisvuse: Eestluse probleeme eksiilis. Stockholm: EMP, 1981, s. 90.
20 Heino Arumäe. Kahe ilma piiril. Tallinn: Eesti Raamat, 1979, s. 111.
21 Heinz Höhne. Canaris: Patriot im Zwielicht. München: Wilhelm Goldmann Verlag, 1978, s. 234. (1. painos 1976, kirjoittajat ovat viitanneet eri painoksiin ja englanninkieliseen käännökseen.)

Ks. Ю. Мадер. Абвер: щит и меч Третьего рейха. Ростов на Дону: Фенкс, 1999. Venäjänkielinen kirja on luettavissa ilmaiseksi Internet-osoitteessa: http://militera.lib.ru/research/mader/title.html. Kiinnostava yksityiskohta on venäjänkielisen käännöksen nimi. Abwehria ei olemassa ollessaan kutsuttu kolmannen valtakunnan kilveksi ja miekaksi; sen sijaan MfS:n virallinen tunnuslause oli puolueen kilpi ja miekka (Schild und Schwert der Partei). Vastaava neuvostoaikaisten käsitteiden projisointi kolmanteen valtakuntaan on käytössä myös aiemmin viitatun Volkovin ja Slavinin kirjan nimessä (Адмирал Канарис – «Железный» адмирал) – Canarista ei hänen elinaikanaan kutsuttu rauta-amiraaliksi, mutta Tšekan perustaja Feliks Dzeržinski kyllä tunnettiin Rauta-Feliksinä.

Paul Maddrell. What we have discovered about the Cold War is what we already knew: Julius Mader and the Western secret services during the Cold War. – Cold War History, May 2005, s. 239–242. Maderin henkilökansio MfS:ssä, Die Bundesbeauftragte für die Unterlagen des Staatssicherheitsdienstes der ehemaligen DDR (=BStU), ZA, MfS-ZAIG, 16380.

Albrecht Charisius, Julius Mader. Nicht länger geheim: Entwicklung, System und Arbeitsweise des imperialistischen deutschen Geheimdienstes. Berlin: Deutscher Militärverlag, 1969.

Leonid Barkovin henkilökortti kantahenkilökunnan arviointia varten, ERAF, 12-12-100, L 2-4p.

Barkovin henkilökansio Viron kommunistisen puolueen keskuskomiteassa, Eesti Riigiarhiivi Filiaal (=ERAF) 1-6-4967.

А. И. Кокурин, Н. В. Петров (составители). Лубянка. Органы ВЧК – ОГПУ – НКВД – НКГБ – МГБ – КГБ 1917-1991. Справочник. Москва: Международный Фонд «Демократия», 2003, s. 174–175, 222–223.

Ks. julkaisuluettelo Barkovin väitöskirjan tiivistelmässä (Л. И. Барков. Переход эстонских националистов в сферу влияния фашисткой Германии и их участие в преступлениях против человечности в период Великой Отечественной Войны 1941-1945 гг. Автореферат. Таллин, 1968, s. 24.)

Л. И. Барков. Переход эстонских националистов в сферу влияния фашисткой Германии и их участие в преступлениях против человечности в период Великой Отечественной Войны 1941-1945 гг. Диссертация на соискание ученой степени кандидата юридических наук. Таллин, 1967.

Sotilastuomioistuimen tuomio 31.3.1925, Eesti Riigiarhiiv (=ERA) 927-3-3052, L 20-20p.

Meosin tutkintapöytäkirja, ERAF 129SM-1-24335.

MVD:n todistus 25.9.1953, TAMA 956-1-1, L 35.

Edgar Meos on virontanut mm. teokset: Seiji Noma. Minu elu. Loodus, 1938; C. Doyle. Surm pilvedest. – Valikjutud: kogu valitud novelle ja lühijutte maailma ja eesti loetavamailt autoreilt. Tallinn: J. Loosalu, 1940.

Eesti Filmiarhiiv (=EFA) 0-190005p

EFA 4-7136

EFA 4-7137

Kopio kirjoittajan hallussa, kirjoittaja kiittää ilmailuhistorioitsija Johannes Tilkiä.

EFA 0-190006p

Tartu Maa-arhiiv (=TAMA) 956-1-21, L 3 (negatiivi kirjekuoressa).

Vic J. Sheppard. A Russian Stork – Edgar Meos. – Cross and Cockade Journal, 3, 1966. Artikkelin luonnos TAMA 956-1-1, ei sivunumeroita.

E. Meos. Nägin ja kuulsin Leninit. – Edasi, 14.04.1966.

E. Meos. Ma nägin Leninit. – Edasi, 16.04.1957.

Ks. TAMA 956, nimikirjan alkusanat.

E. S. Meos. D. H. Treasure Ship. – Air Pictorial, August 1958.

Edgar S. Meos. Russian Women Fighter Pilots. – Flight International, December 27, 1962. Myöhemmin Meos käsitteli myös Neuvostoliiton naislentäjien toimintaa: Edgar S. Meos. Soviet Women Fighter Pilots in WWII. – Aircraft Illustrated Extra, No.3, February 1970. Yksi venäläisistä naislentäjistä kertova artikkeli ilmestyi yllättäen vasta neljä vuotta Meosin kuoleman jälkeen: Edgar Meos. Amazon Pilots and Lady-Warbirds. – Cross and Cockade Journal, Winter 1975.

Tähän johtopäätökseen on tullut ensimmäisen maailmansodan ilmataistelujen ja lentäjien tutkimiseen erikoistunut August G. Blume. Hänen käsityksensä mukaan Meos on väärentänyt useita henkilöitä koskevia tietoja ja virheiden oikaiseminen saattaa viedä vuosia. Blumen sähköpostit kirjoittajalle 2.5.2007 ja 29.6.2007.

Edgar Meosin tutkijakansio Viron SNT:n RAKA:n tutkijasalissa, EAA R-271-2-1674.

Aruanne Eesti NSV MN juures asuva RJK 2. osakonna agentuur- ja operatiivtöö kohta 1956. aastal. Tallinn: Rahvusarhiiv, 2000, s. 8–9.

Koodi tarkoittaa todennäköisesti tarkastusta salakirjoituksen varalta.

Aruanne Eesti NSV Ministrite Nõukogu juures asuva Riikliku Julgeoleku Komitee 2. osakonna agentuur- ja operatiivtöö tulemuste kohta 1958. aastal. Tallinn: Rahvusarhiiv, 2005, s. 25–27.

Mader Meosille 21.8.1963, TAMA 956-1-14, L64.

KGB kävi esimerkiksi Aleksandr Solženitsynin nimissä kirjeenvaihtoa venäläisen pakolaisen Vasili Orehovin kanssa. Ks. Ladislav Bittman. The KGB and Soviet Disinformation: An Insider’s View. Washington: Pergamon-Prassey’s, 1985, s. 96–97.

Mineviku varjud. Tallinn: Perioodika, 1986, s. 43 (Höhnen kirjan julkaisuvuodeksi on virheellisesti merkitty 1971).

Magnus Ilmjärv. Hääletu alistumine: Eesti, Läti ja Leedu välispoliitilise orientatsiooni kujunemine ja iseseisuse kaotus 1920. aastate keskpaigast anneksioonini. Tallinn: Argo, 2004, s. 584.

Vasiliy Mitrokhin. KGB Lexicon: The Soviet Intelligence Officer’s Handbook. London: Frank Cass, 2002, s. 13. Määritelmä oli käytössä ulkomaantiedustelussa eli KGB:n ensimmäisessä päähallinnossa (ks. tarkemmin: Основые направления и обекты разведывательной работы за границей. S.l.: S.n., 1970, s. 51–77) eikä sitä pidä sekoittaa vastavakoilussa eli KGB:n toisessa päähallinnossa käytettyihin aktiivitoimiin. Sekaannusten välttämiseksi KGB oli muuttanut vastavakoilussa käytetyn käsitteen sanajärjestyksen toiseksi (мерориятия активные). Määritelmät, ks. Контрразведывательный словарь. Москва: Высшая краснознаменная школа КГБ при СМ СССР имени Ф. Э. Дзержинского, 1972, s. 161–162 tai Vasiliy Mitrokhin. KGB Lexicon: The Soviet Intelligence Officer’s Handbook. London: Frank Cass, 2002, s. 251.

Soviet Active Measures in the „Post-Cold War“ Era 1988-1991. A Report Prepared at the Rerquest of the United States House of Representatives Committee on Appropriations by the United States Information Agency. June 1992. Internet: http://intellit.muskingum.edu/russia_folder/pcw_era/index.htm (luettu 15.12.2007)

KGB:n ensimmäisen päähallinnon palvelu A:n toiminnasta tarkemmin, ks. Christopher Andrew, Vassili Mitrohhin. Mitrohhini arhiiv: KGB Euroopas ja mujal läänemaailmas. Tallinn: Sinisukk, 2002, s. 292–321, toiminnasta kolmannessa maailmassa, ks. Christopher Andrew, Vassili Mitrohhin. Mitrohhini arhiiv II: KGB ja maailma. Tallinn: Sinisukk, 2007.

Christopher Andrew, Oleg Gordievsky. KGB: The Inside Story of Its Foreign Operations from Lenin to Gorbachev. New York: Harper Collins, 1990, s. 463–464.

An Address by William J. Casey, Director of Central Intelligence, before the Dallas Council on World Affairs, Dallas, Texas, September 1985. Internet: http://intellit.muskingum.edu/russia_folder/russiad&d_folder/russiad%26dcasey.html (katsottu 11.12.2007)

Christopher Andrew, Oleg Gordievsky. KGB: The Inside Story of Its Foreign Operations from Lenin to Gorbachev. New York: Harper Collins, 1990, s. 463–464.

Julius Mader. Die Graue Hand: Eine Abrechnung mit dem Bonner Geheimdienst. Berlin: Kongress-Verlag, 1960, s. 198. Kirja ilmestyi venäjäksi kaksi vuotta myöhemmin: Юлиус Мадер. Серая рука: Секреты шпионской службы Западной Германии. Москва: Военное Издательство Министерство Обороны СССР, 1962, s. 230.

Ladislav Bittman. The KGB and Soviet Disinformation: An Insider’s View. Washington: Pergamon-Prassey’s, 1985, s. 39.

Samaan päätelmään on tullut Jaan Undusk, jonka näkemykset ovat kiistatta jossakin määrin vaikuttaneet kirjoittajaan, ks. Jaan Undusk. Ajalookirjutus Eestis ja eksiilis Teise maailmasõja järel: Võhiku mõtted. Tuna 1, 2007, s. 8–9.

Eesti riik ja rahvas Teises maailmasõjas. I-X. Stockholm: EMP, 1954-1962. Toimittajaluettelossa ensimmäisenä Richard Maasing.

Esim. Oskar Angelus. Tuhande valitseja maa. Stockholm: EMP, 1957; Oskar Mamers. Kahe sõja vahel. Stockholm: EMP, 1957; Oskar Mamers. Häda võidetuile. Stockholm: EMP, 1958.

Eesti emigrandid Rootsis (ERAF, 1-254-23, L 62-125), ks. myös: Indrek Jürjo. Pagulus ja nõukogude Eesti: Vaateid KGB, EKP ja VEKSA arhiividokumentide põhjal. Tallinn, Umara, 1996, s. 70, 213–214.

Eesti riik ja rahvas Teises maailmasõjas. XI-XV. Tallinn: Ajahele „Kodumaa“ väljaanne, 1964-1972. Naidjonkov esitteli selonteossaan ulkovirolaisten henkilökohtaisia, poliittisia ja sukupolvien välisiä ristiriitoja. Henkilökohtaisia ja poliittisia ristiriitoja olivat omiaan syventämään osat XI–XIII (ml. sotilastiedusteluun keskittynyt osa XII) ja XV. Varta vasten nuorisolle, jota Naidjonkov piti itsenäisenä ja potentiaalisesti neuvostoystävällisimpänä ulkovirolaisten ryhmänä (ERAF, 1-254-23, L 100-101.), on omistettu teossarjan osa XIV. Kirjojen sisältöä suunniteltaessa käytiin Naidjonkovin selonteon ohella (tai sen asemesta) systemaattisesti lävitse ulkovirolaista lehdistöä ja muita julkaisuja.

E. Avotiņš, J. Dzirkailis, V. Petersons. Kari ir Daugavas Vanagi. Rīga: S.n., 1962. E. Avotins, J. Dzirkailis, V. Petersons. Daugavas Vanagi: Who are They?. Riga: S.n., 1963. Teos on julkaistu myöhemmin myös saksaksi ja lyhennettynä ruotsiksi. Se kertoo Saksan armeijassa taistelleiden latvialaisten sotilasjärjestön (Daugavas Vanagi eli Väinäjoen kotkat) jäsenistä, joiden väitetään syyllistyneen sotarikoksiin ja rikoksiin ihmisyyttä vastaan.

K. Lemmik, E. Martinson. 12000: Tartus 16.-20. jaanuaril 1962 massimõrvarite Juhan Jüriste, Karl Linnase ja Ervin Viksi üle peetud kohtuprotsessi materjale. Tallinn: Eesti Riiklik Kirjastus, 1962; K. Lemmik, E. Martinson. 12,000: materials from the trial of the mass murderers Juhan Jüriste, Karl Linnas and Ervin Viks, held at Tartu on January 16-20 1962. Tallinn: Estonian state publishing house, 1963.

Indrek Jürjo. Pagulus ja nõukogude Eesti: Vaateid KGB, EKP ja VEKSA arhiividokumentide põhjal. Tallinn, Umara, 1996, s. 141, 183.

Andrew Ezergailis. Nazi/Soviet Disinformation about the Holocaust in Nazi-Occupied Latvia. Daugavas Vanagi: Who are They? – Revisited. Rīga: Latvijas 50 Gadu Okupācijas Muzeja Fonds, 2005, s. 65–78.

Л. И. Барков. Переход эстонских националистов в сферу влияния фашисткой Германии и их участие в преступлениях против человечности в период Великой Отечественной Войны 1941-1945 гг. Диссертация на соискание ученой степени кандидата юридических наук. Таллин, 1967.

Laidonerin kuulustelupöytäkirja 8.10.1941, ERAF 129SM-1-28797, 2kd, L 189p-190.

Magnus Ilmjärv. President ja ülemjuhataja NKVD ees: dokumente ja materjale. Tallinn: Eesti Teaduste Akadeemia Ajaloo Instituut, 1993, s. 51.

”Abwehr perusti Viroon tiedustelukeskus Grupp 6513:n.”, Magnus Ilmjärv. Eesti välispoliitika 1930. aastatel. – Sõja ja rahu vahel. Kd I. Eesti julgeolekupoliitika 1940. aastani. Koguteos. Tallinn: S-Keskus, 2004, s. 71; ”Sen jälkeen Abwehr perusti Viroon tiedustelukeskuksen: Grupp 6513.”, Magnus Ilmjärv. Hääletu alistumine: Eesti, Läti ja Leedu välispoliitilise orientatsiooni kujunemine ja iseseisuse kaotus 1920. aastate keskpaigast anneksioonini. Tallinn: Argo, 2004, s. 370; ”Subsequently Abwehr established a center for the intelligence service in Estonia – Group 6513.”, Magnus Ilmjärv. Silent Submission. Formation of Foreign Policy of Estonia, Latvia and Lithuania. Period from mid-1920-s to Annexation in 1940. Studia Baltica Stockholmiensia 24. Stockholm: Stockholm Universitet, 2004, s. 226; ”Abwehr perusti Viroon tiedustelukeskus Grupp 6513:n.”, Magnus Ilmjärv. Nõukogude Liidu ja Saksamaa vahel: Balti riigid ja Soome 1934-1940. Academia 3. Tallinn: Eesti Teaduste Akadeemia, 1993, s. 30, 158.

s. 42.

s. 98.

Leonid Barkov. Abwehr Eestis. Tallinn: Eesti Raamat, 1974, s. 39–40.

Edgars Andersons. Latvijas bruņotie spēki un to priekšvēsture. Toronto: Daugavas Vanagu Centrālās Valdes Izdevums, 1983, s. 708, 731.

Ian Colvin. Chief of Intelligence. London: Victor Gollanz Ltd, 1951; Ian Colvin. Master Spy. New York: McGraw-Hill, 1951.

Ian Colvin. Chief of Intelligence. London: Victor Gollanz Ltd, 1951, s. 75.

Nigel West. MI6: British Secret Intelligence Service Operations 1909-45. London: Panther, 1985, s. 21.

Иан Колвин. Двойная игра. Москва: Военное Издательство Министерство Обороны Союза ССР, 1960, s. 138.

Magnus Ilmjärv. Hääletu alistumine: Eesti, Läti ja Leedu välispoliitilise orientatsiooni kujunemine ja iseseisuse kaotus 1920. aastate keskpaigast anneksioonini. Tallinn: Argo, 2004, s. 373. Einrichtung einer B.-Dienst-Organisation zur Beobachtung des russischen Marine-Funkverkehrs in Estland. Abw. I M/Ost OKM:lle 23.1.1939. US National Archives (Maryland), RG-242, T-1022, R1969.

Magnus Ilmjärv. Hääletu alistumine: Eesti, Läti ja Leedu välispoliitilise orientatsiooni kujunemine ja iseseisuse kaotus 1920. aastate keskpaigast anneksioonini. Tallinn: Argo, 2004, s. 370–372.

Anneli Ammas. Saksa dokument kinnitab koostööd Eesti luurajatega. Eesti Päevaleht, 4.10.2007. Artikkeli on Magnus Ilmjärvin haastattelu.

Urmas Salo. Estimation of Security Threats and Estonian Defence Planning in the 1930s. –Acta Historica Tallinnensia, 2008, 12, s. 44. Salo kirjoittaa sotilaallisista kontakteista, ei tiedusteluyhteistyöstä. Koska ulkosuhteet hoidettiin tuolloin kokonaan tiedusteluosastojen kautta, tiedustelu- ja muun yhteistyön välille on usein vaikea vetää tarkkaa rajaa. Armeijoiden välisen yhteistyön, ml. tiedusteluyhteistyön, intensiivisyyttä on erittäin haasteellista arvioida. Yksi välillinen menetelmä voisi olla kunniamerkkien myöntäminen. Kotkanristi myönnettiin vuosina 1930–1936 kaikkiaan 207 puolalaiselle ja 5 saksalaiselle. Vuonna 1937 sen saajissa oli 11 puolalaista ja 14 saksalaista, vuonna 1938 enää 6 puolalaista ja 14 saksalaista, vuonna 1939 kaksi saksalaista muttei yhtään puolalaista. Ulkomaiden tiedustelu-upseereihin kohdistettiin todellinen kunniamerkkiryöppy 27.8.1937, jolloin Kotkanristin saivat Wilhelm Canaris, Emil Just, Hans Piekenbrock, Aleksander Cellarius ja Karl Spalcke Saksasta sekä Wincenty Bąkievicz, Janusz Czerwenka ja Wincenty Solociński Puolasta. Heidän lisäkseen samana päivänä myönnettiin kunniamerkkejä Romanian, Ruotsin, Unkarin ja Ranskan tiedustelu-upseereille sekä useille upseereille, joilla voi olettaa olleen yhteyksiä tiedustelupalveluihin. Kotkanristien myöntämismäärien kehityksestä voi tulkita suhteiden Saksaan lämmenneen ja Puolaan jossain määrin jäähtyneen toisen maailmansodan alla. Analyysin perusta: Fred Puss, Agur Benno, Ivo Manfred Rebane, Kalev Uustalu (koostajad). Eesti tänab 1919-2001. Tallinn: Riigikantselei, 2001, s. 147–203. (Sähköinen versio Valtionkanslian kotisivulla osoitteessa: http://www.rk.ee/symb/2001_1.doc)

Lähemmässä tarkastelussa selviää, että Itä-Euroopan neuvostoaikaisilla turvallisuuspalveluilla oli keskinäisiä eroja, mutta yleisesti ottaen niillä oli tiiviit yhteydet KGB:hen. Aiheen tutkiminen on eri maissa hyvin eri vaiheessa, yleiskuvan saamiseksi ks. Krysztof Persak, Łukasz Kamiński (editors). A Handbook of the Communist Security Apparatus in East Central Europe 1944-1989. Warsaw: Institute of National Remembrance, 2005.

Luovutuspöytäkirjojen sijainti: ERA 527-1-1346. Ensimmäinen asema luovutettiin 8.7.1940 ja viimeinen 25.11.1940.

8.10.1941 tehdyn kuulustelun lisäksi Laidoner kertoi samasta aiheesta kuulustelussa 9.7.1941: ”Majakoista luonnollisesti tarkkailtiin Neuvostoliiton laivojen liikkumista ja yritettiin, sikäli kun muistan, jopa kuvata niitä, mistä ei kuitenkaan saatu kummoisia tuloksia, koska meillä ei ollut riittävän hyviä ja kalliita kameroita.” Ks. Magnus Ilmjärv. President ja ülemjuhataja NKVD ees: dokumente ja materjale. Tallinn: Eesti Teaduste Akadeemia Ajaloo Instituut, 1993, s. 57–58.

Anneli Ammas. Saksa dokument kinnitab koostööd Eesti luurajatega. Eesti Päevaleht, 4.10.2007. Artikkeli on Magnus Ilmjärvin haastattelu.

Andrew Ezergailis. Nazi/Soviet Disinformation about the Holocaust in Nazi-Occupied Latvia. Daugavas Vanagi: Who are They? – Revisited. Rīga: Latvijas 50 Gadu Okupācijas Muzeja Fonds, 2005, s. 77. Ezergailis kirjoittaa: ”/.../ ehkä 10 prosenttia väitteistä pitää paikkansa, loput ovat valhetta. /.../ Joskus kirjoittaessani tutkimusta The Holocaust in Latvia arvioin poleemisesti, että noin 75 prosenttia teoksen sisällöstä on totta. Näin kuvittelin alussa. Mitä syvällisemmin olen asiaan perehtynyt, sitä valheellisemmaksi teos on osoittautunut: kuvat ja asiakirjat on identifioitu virheellisesti, sekä syylliset että syyttömät kytketään esitettyjen rikosten tapahtumapaikkoihin ja -aikoihin virheellisesti.” Kysymys on luonnollisesti puhtaasta arviosta, sillä ”totuusprosentille” ei ole laskentamenetelmää. Arvio voi olla liioiteltu (asian voisi tarkastaa henkilö, joka tietää Latvian holokaustista yhtä paljon tai enemmän kuin Ezergailis, mutta valitettavasti tällaista henkilöä ei ainakaan tällä hetkellä ole olemassa) eikä sitä missään tapauksessa voi yleistää koskemaan koko kylmän sodan aikaisessa Itä-Euroopassa kirjoitettua historiaa. Ezergailis onkin esittänyt prosenttiluvut alaviitteessä havainnollistaakseen, että teos sisälsi virheitä monta kertaa enemmän kuin hän oli pintapuolisen lukemisen perusteella osannut arvellakaan.

Toomas Hiio. Teoksen Eesti ajalugu VI: Vabadussõjast taasiseseisvumiseni arvostelu – Ajalooline Ajakiri 2, 2007, s. 233–234.