II–näytös: Kohti ensi-iltaa:

Osa 7: "Poltetulla puulla paperille"

Kyyhkysten kuvasuunnittelijat Mikko Ijäs ja Petri Tarkiainen kertovat näytelmän visuaalisen maailman synnystä.

Mikä on ollut teidän työnjakonne?

MIKKO: Alunperin Petrin piti tehdä koko visualisointi mutta alkoi näyttää siltä että ei se vaan onnistu.
PETRI: Ei siitä tule mitään.
MIKKO: Se ei ole työmäärällisesti järkevää. Oli selvää että joku täytyy ottaa tekemään mukaan. Varhaisessa vaiheessa ruvettiin puhumaan että jos se olisin minä, koska me ollaan tehty Petrin kanssa yksi projekti aikasemmin, Maijan ja Sofin Kertomuksia keittiöstä. Tuntui että meidän työparisuhde toimi hyvin ja että se voisi toimia myös tässä.
PETRI: Kaiken kaikkiaan suunnittelijan työ on aina vähän kaksijakoinen. Se pitää sisällään taiteellisen puolen eli sisällöntuottamisen, ja sitten sen suunnittelemisen että miten se tehdään teatterissa. Mikko vastaa sisällöllisestä ja taiteellisesta näkemyksestä, ja minulla on vapaus suunnitella kuinka ja mikä on mahdollista. Me puhutaan samaa visuaalista kieltä, meillä on sama tavoite. Lisäksi Kyyhkysissä on haasteena tekstitys: kaikki esitykset tekstitetään englanniksi ja viroksi. Minun tehtäväni on tekstityksen sisällyttäminen näyttämökuvaan muiden projisointien ohella. Rytmitän sen näyttämötapahtumiin sekä näyttelijöiden rytmiin ja osaksi visuaalista kokonaisuutta.

Miten työ on edennyt ajallisesti, suhteessa harjoitusprosessiin?

MIKKO: Huhtikuussa aloin miettiä kuvakäsikirjoitusta ja toteutustapoja. Toukokuusta elokuuhun piirsin pieniä lyijykynäpiirrustuksia jotka oli tarkoitettu sellaisinaan esitettäviksi. Mutta kun elokuussa alettiin käydä tekstiä läpi ja kävin kuuntelemassa harjoituksia niin tajusin että ei tämä voi mennä näin. Että kyllä niiden piirrustusten pitää olla eläviä. Ja vasta elokuussa aloin piirtää noita animaatioita.

Mikä on ideana siinä että ne kuvat on mustavalkosia hiilipiirroksia?

MIKKO: 90-luvulla innostuin teatteri- ja oopperaohjaaja Robert Wilsonista. Hommasin ohjaajan luonnoskirjan: se oli visualisoinut kaikki esityksensä sellaisina isoina hiilipiirroksina. Lukuharjoituksissa ne tulivat mieleeni ja rupesin miettimään että mitä jos ne olisivatkin tällaisia isoja hiilipiirroksia eikä pieniä lyijykynäpiirroksia ja Allu esitti ajatuksen että ne animoitaisiin. Sitten mietin että jos ne on hiilipiirroksia ja animaatiota niin ne muistuttaa Etelä–Afrikkalaisen William Kentridgen animaatioelokuvia. Ja ajattelin että se sopii hyvin, koska William Kentridge käsittelee omissa teoksissaan paljon rotusorron aikaa Etelä–Afrikassa. Ja toisaalta hiili tuntui mielekkäältä koska silloinhan ne natsien kauheudet on tuhkalla piirrettyjä. Poltetulla puulla paperille. Siinä oli monta asiaa jotka tuntuivat käsitteellisesti mielekkäiltä.

Piirros on myös selkeästi todellisuutta jäljittelevä?

MIKKO: Kyllä, piirtämiseen päädyin jo varhain. Ja se tuntui mielekkäältä siinäkin mielessä että toisen maailmansodan aikaan ihmiset piirsi vielä toisella tavalla kun mitä nykypäivänä. Se kuului upseerien koulutukseen että täytyi osata piirtää. Niiden piti osata jollain tavalla tallentaa, ja piirtäminen oli se väline. Sotilailla oli paljon muistikirjoja mihin ne piirsi mitä ne näki ja näitä on jäänyt jälkipolville aika paljon. Ne on tietysti vähemmän tunnettuja kuin valokuvat tuolta ajalta: toinen maailmansota on ensimmäinen laajasti valokuvattu sota, sen takia me tunnetaan se. Kun kerroin tästä piirtämisen ideologiasta Sofille niin se innostui hirveästi. Se on itse törmännyt siihen että näillä metsäveljillä oli tapana piirtää paljon: ainoa dokumentaatio mitä me tiedetään metsäveljistä on piirrustuksia. Ja Neuvostoliiton gulageista kaikki dokumentit on piirrettyjä koska niillä vangeilla ei ollut mitään mahdollisuutta valokuvata.
PETRI: Enemmän ja enemmän siirryttiin siihen että kaikki piirretään, ei ole mitään "dokumentteja". Ja sehän on tekstissä, Mentzel puhuu siitä että Edgar Parts piirtää. Kakkospuolella se tapa on valokuvaaminen. Se on loogista ja katsojalle mielenkiintoista nähdä keskushenkilön tekeminen.

Teatterissa on viime aikoina totuttu näkemään paljon livekuvaa, Kyyhkysissä näin ei ole.

PETRI: Video- ja kamerakuvan käytöstä osana teatteria on tullut viime vuosina lähes sääntö. Allu oli alussa varovaisesti sitä mieltä, että videokuvalinjalle ei lähdetä. Se on terve reaktio tähän kaikkeen muuhun. Meillä on Suurella näyttämöllä lähes kaikissa jutuissa livekuvaa, ja pian se syö keinona itseänsä. Nyt tehdään jotain muuta, tehdään näyttävästi jotain muuta.

Linkkejä:

Tämän tekstin julkaisusta on ensi–iltaan yksi viikko.

Seuraa harjoituksia myös Instagramissa, @kyyhkyset.

Kun kyyhkyset katosivat - liput ovat myynnissä nyt! http://www.kansallisteatteri.fi/esitykset/kun-kyyhkyset-katosivat/