I–näytös: Kohti harjoituksia:

Osa 3: Promokuvaukset, narsisteja ja masokisteja

Kyyhkyset–näytelmän promokuvaus järjestettiin huhtikuun puolivälissä Kansallisteatterin Omapohjassa. Tuolloin ensi–iltaan oli vielä yli seitsemän kuukautta, harjoitusten alkuun yli neljä. Näytelmän promokuvat otti Kansallisteatterille pitkään kuvannut Stefan Bremer. Bremer kertoo kuvaamisesta muutamia viikkoja myöhemmin, kun ensimmäiset ratikkamainokset pyörivät liikenteessä.

Promokuvat otetaan vaiheessa, jolloin esitys on vasta alkutekijöissään. Nytkään harjoitukset eivät ole vielä alkaneet. Mitä kautta lähestyt tilannetta?

Usein kun promokuvataan ei ole vielä tiukkaa näkemystä, vaan luodaan joku mielikuva joka on ohjaajan kallossa. Se on yhteistyön tulosta, lähden ehdottelemaan tapoja miten vois tehdä mutta siinä vaiheessa tilaajilla on jo tietty oma näkemys.

Kyyhkysproduktion tiimoilla käsitellään eri aikatasoja, se oli tärkein pontti: että saadaan aikatasot jollain tapaa erottumaan toisistaan. Joku mielikuva mulla on siitä mikä näytelmä on kyseessä, Sofi Oksasen tapa tehdä on lukijana mulle tuttu. Tässä kyseisessä näytelmässä se on selkeä juttu että yritetään saada kontrasti kahden eri ajan välille: 40–luku ja siitä eteenpäin parikyt vuotta, ja luoda jonkinlainen dramaturgia.

Et ollut lukenut näytelmätekstiä. Mikä oli lähtökohtasi näissä kuvauksissa, mistä voi saada kiinni?

Ei ollut mitään kovin selkeetä. Mulle tuli mieleen kova elämä ja illuusioiden särkyminen. Ja jotain joka tulee mieleen myös muista Sofin teksteistä, jonkinlainen kyräilevä epävarmuus on niissä kantava teema. Ihmiset on koko ajan varuillaan ja joutuu toimimaan epävarmuuden keskellä.

Oletko tehnyt aiemmin promo– tai esityskuvia Sofin teatteriproduktioissa?

Puhdistus-oopperan, mutta en teatterinäytelmiä. Tässä enemmänkin vaikutti se, että olen jollain tapaa tekstin fani. Hyvän tekstin kääntäminen mielikuviksi ja kuviksi on hiton paljon helpompaa kuin tehdä jostain johon ei ole tutustunut ja josta ei ehkä erityisemmin pidä.

Entä jos kuitenkin käy niin, että produktio ei miellytä? Mitäs sitten?

No… Sitten lähestyn sen visuaalisuuden kautta, yritän löytää sieltä jotain, ajatella sitä ilmettä… yleensä ennakkomainonnassa pyritään tiettyyn selkeyteen. Mulle sopii että on graafisesti selkeitä kuvia joiden pitäisi erottua siitä valtavasta kuvavirrasta joka meitä ympäröi.

Tietenkin se käsitys joka on promokuvavaiheessa saattaa muuttua paljon kun mennään lavalle, harjoituksiin. Ahaa-elämys kun astuu harjoituksiin, että tää onkin hyvin minimalistinen, tai runsas. Kaiken kaikkiaan se tilanne on sitten ihan toinen kun näyttelijät astuu lavalle, esityskuvaus on aivan eri asia.

Sä olet tehnyt valokuvaushommia teattereille jo 80–luvulta. Miten markkinointi teattereissa tällä hetkellä mielestäsi toimii?

Kansallisteatterissa on se hyvä puoli, että markkinointiosastolla on aika selkeä näkemys siitä mitä haluavat, mihin käyttöön kuvat tulee ja myös ajatus jostain mielentilasta. Kuvausta ei tehdä puhtaasti ohjaajan näkökulmasta, myös markkinointi on selkeästi perehtynyt siihen mitä ajetaan takaa. Välillä promokuvatilanteessa on jengiä kuin meren mutaa: ohjaaja, lavastaja, puvustaja, meikki-ihmiset… Mutta tässä vaiheessa ei pyritä ajamaan takaa näytelmän olemusta, kuvatkin on usein aika tiukasti rajattuja. Etsitään yleisolemusta tekstistä, haetaan draamaa.

Onko markkinointi muuttunut sinä aikana kun olet ollut mukana teatteriskenessä?

On muuttunut ilmiselvästi, siihen satsataan yhä enemmän. Nykyään ei millään tavalla riitä se että ruvetaan markkinoimaan siinä vaiheessa kun on ensi–ilta tulossa, mietitään jo aiemmin miten saataisiin message ulos. Se on teatterissa ihan niin kuin markkinoinnin kanssa yleensä: se saattaa olla tyylikästä tai tyylitöntä. Latteaa tai kiinnostavaa. Tärkeintä on, että saadaan pointti tyylikkäästi ja iskevästi ulos.

Vaan kai jotain voi vielä tehdäkin? Miten aluetta voisi kehittää?

Olisi kiva jos teatterit ja talot loisi jonkun kohtuullisen yhteneväisen strategian. Mä uskon että se myös innostaa niitä ihmisiä jotka ovat kiinnostuneita jostain Kansiksen ohjelmistosta, että ne pystyy jo ennakkoon näkemään et ”okei, näin tää toimii”. Tietty tyylikkyys pitää olla ja et se visuaalinen ilme ei ole karnevalistinen, pysytään aisoissa.

Onneksi esimerkiksi Kansallisteatteri luottaa kuvan voimaan, ei karnevalisoi farssin puolelle. Luottaa sisältöön. Se istuu mun pirtaan hyvin paljon paremmin kuin että istutaan naamat maalattuina. Joku yksinkertaisuus, selkeys.

Vähän vielä noista itse kuvauksista: ovatko näyttelijät helpompia kuvattavia kuin ihmiset yleensä?

Näyttelijäthän on tottuneita olemaan huomion keskipisteenä, näyttelijä on luonnostaan narsisti ja nauttii siitä tilanteesta. Mutta narsistisuuden lisäksi siinä on ehkä jotain masokistista, näyttelijä on myös masokisti, tykkää siitä että joku käskee. Sehän on vähän niin kuin ohjaajan kanssa. Eikä sitä osaa kukaan sanoa että miksi joku kombinaatio toimii: Joskus yhteistyö vaan sujuu, joskus voi tulla hankausta. Ja sekin voi olla juttu joka toimii.

Jotkut näyttelijät on sellaisia joiden kanssa vaan tulee toimeen. Ja joillain on tietty karismaattinen hehku, joillain on vaan selkeä presenssi. Joku Esko Salminen, eihän siinä tarvitse hirveesti mitään tehdä kun se astuu huoneeseen.

Kuinka kuvaaja sitten suhtautuu kun oman työn tuloksia alkaa näkyä kaupungilla?

Välillä tulee hyvä fiilis että joo, tää toimii. Kun näkee jonkun ison banderollin tai julisteen. Ja ihmiset on sitä mieltä et tää toimii ja tulevat sanomaan. Myös valokuvaaja on siinä mielessä narsisti.

Bremer ottaa myös näytelmän esityskuvat, mutta tämä tapahtuu paljon myöhemmin, harjoitusten ollessa käynnissä. Juttelemme esityskuvaamisesta silloin.

Olga

Tämän tekstin julkaisusta on harjoitusten alkuun 13 viikkoa.

Kun kyyhkyset katosivat - liput ovat myynnissä nyt! http://www.kansallisteatteri.fi/esitykset/kun-kyyhkyset-katosivat/