I–näytös: Kohti harjoituksia:

Osa 7: Polun seuraamista

Kun Kyyhkyset katosivat näytelmän ohjaaja Raila Leppäkoski kertoo ohjausprosessin alkuvaiheista.

Kerro mitä ihan aluksi teet, tai mistä aloitit Kyyhkysten kanssa silloin tämän vuoden tammi-helmikuussa?

No en minä varmaan konkreettisesti tee mitään. Tämä on ehkä runollinen vertaus mutta minusta se teksti on vähän niin kuin vettä ja se ohjaajan ja näyttelijän ja muiden ihmisten porukka on multaa. Se teksti imeytyy sinne työryhmään ja siitä syntyy esitys. Eikä se imeytymisprosessi ole välttämättä kauhean rationaalinen. Se on ensi sijassa sitä että ikään kuin asetun siihen tekstin maailmaan. Se tarkoittaa että minä luen sitä tekstiä usein, enkä edes niin että tietoisesti pohtisin että ”miten tämä tehdään” tai ”mistä tässä on kysymys”. Minä vaan luen sitä. Ja tämä on tapa jolla olen toiminut itse asiassa koko elämäni. Minä en sillä lailla kirjoita ohjaussuunnitelmia. Enemmänkin ruokin alitajuntaani ja kun minä olen sitä sillä tekstin vedellä ruokkinut niin se alkaa tuottaa sitä mistä se esitys tehdään. Siinä prosessissa on sekä järkeä että tunnetta että alitajuntaa mukana. Ja ne on sellaisessa solmussa, niitä ei voi erottaa toisistaan. Minä vierastan semmoista että olisin kauhean analyyttinen ja pyrkisin analysoimaan kaiken siitä esityksestä. Tai psykologisoimaan. Minun mielestäni teatteriesitys ei ole psykologiaa eikä kirjallisuustiedettä. Se on orgaaninen elävä olento jossa nämä kaikki – järki, tunne ja alitajunta – ovat samaan aikaan samassa paketissa. Ja niin myös katsojalla. Katsoja joka katsoo esitystä niin se katsoo sitä kaikilla näillä kolmella tasolla; järjen, tunteen ja alitajuntansa tasolla. Ja se ei kykene erottamaan niitä, ja hyvässä esityksessä ne ei missään tapauksessa eroakaan. Ja minä yritän noudattaa samaa logiikkaa koska minun mielestäni se katsojakin noudattaa sitä vastaanottaessaan. Tämä on se alkuvaihe, tietenkin sitten jossain vaiheessa vähän pitää suunnitella.

Olen viime aikoina paljon miettinyt ylianalyyttisyyttä ja tuo kuulostaa työtavalta joka onnistuu ehkä välttämään sen.

Toki minullakin on ainakin mielestäni jokaisessa esityksessä olemassa joku selkäranka. Kutsun sitä selkärankaa aiheeksi ja sehän on tämmöinen analyyttinen määre. Eli jokainen esitys käsittelee minun mielestäni ensisijaisesti jotakin asiaa. Jos ei ole mitään aihetta jota se esitys käsittelisi niin se ikään kuin lilluu maailmankaikkeudessa. Ja kun esityksestä lähtee ei kykene millään lailla kertomaan että minkähän takia tämä esitys on ollut olemassa. Minä en osaa, en kykene tekemään sillä tavalla, se ei tuota minulle nautintoa. Minulle tuottaa nautintoa se, että on olemassa joku mitä halutaan kuvata ja se esitys alkaa palvella sitä halua. Joskus se muuttuu, joskus se vaihtuu tykkänään: että lähdetään jostain pisteestä a ja harjoitusjakson aikana päädytäänkin pisteeseen b. Mutta joku vipupiste pitää olla. Muuten minä en pysty tekemään työtä: en pysty valitsemaan että mikä ratkaisu siellä näyttämöllä on paras mahdollinen jollen tiedä mitä sen ratkaisun pitää palvella. Eli mitä siellä näyttämöllä esitetään ja tapahtuu on aina suhteessa siihen mitä sieltä halutaan nähdä.

Minulle riittää yksi sana, että tiedän mikä on ikään kun tämä perusasia minkä takia tämä esitys tehdään. Se tekee siitä harjoitusjaksosta paljon helpomman ja nopeamman ja tehokkaamman. Sitten ei tarvitse pähkäillä että mistähän tässä nyt on kyse: periaatteessa minä ainakin kuvittelen aina tietäväni mistä on kysymys. Aina on kysymys siitä miten se, mitä näyttämöllä kulloinkin tapahtuu palvelee sitä, mitä halutaan sanoa. Pitää löytää paras ratkaisu sille mitä halutaan kuvata. Eikä sitä tarvitse etsiskellä siinä mielessä, että etsiminenhän tarkoittaa minun mielestäni sitä, että jotenkin on hukassa. Ja minä en mielestäni ole hukassa harjoitusprosessin aikana vaan se on vain jonkun polun seuraamista, ei eksyksissä olemista.

Aihe, se varmaan löytyy jo siinä alkuvaiheessa mistä puhuit, siitä kun vaan lueskelet?

Yleensä se on joku intuitiivinen, ensimmäinen kokemus – ja kokemus tarkoittaa sitä että minä tunnistan jonkun asian. Minun ei tarvitse sitäkään etsiskellä ja hakea vaan kyllä se aina annetaan. Joskus se on ihan ilmiselvääkin.

Se aihe josta minä lähden alunperin tekemään esitystä, se ei luultavasti ole ollenkaan se mielenkiinnon kohde siinä esityksessä. Mutta se on – kuten ihmisessäkin – se on se selkäranka jonka päälle se ihminen on rakennettu. Ja eihän me luurankoa katsota kun me nähdään ihminen. Mutta sillä esityksellä pitää olla luuranko ja minä kutsun sitä luurankoa aiheeksi. Ja se on tavallaan näkymätön.

Onko aihe, onko se vielä moraalisesti jotakin? Onko se ottanut muotoa vielä joksikin väitteeksi siitä miten on, tai onko se kysymys tai..?

Itse asiassa ei, ei minun mielestäni. Se on niin sanotusti arvovapaa, ja pitääkin olla. Otetaan esimerkki. Jos minä tekisin vaikka Hamletin niin minua huvittaisi tehdä Hamlet joka kertoo kaaoksesta, koska se on kaoottinen maailma. Se juoni on jotain ihan muuta ja varmaan juonen tasolla näyttää siltä että Hamlet kertoo kostosta tai mistä milloinkin, kuka mitenkin sen tapahtumaketjun näkee. Mutta minua kiinnostaa se että se on jotenkin kauhean kaoottinen maailma. Ja se aihe sinänsä, siinä ei ole moraalia.

Että jos esimerkiksi kuvaan… No jos se nyt sitten olisi se kosto, mikä Hamletissa on se simppelein, niin en minä siinäkään voi lähteä siitä että minun mielestäni kosto on väärin. Se kuvaa vaan että Hamlet pohtii että kostaako vai eikö. Ja sitten sen käy huonosti kun se niin kuin pikkusen yrittää kostaa. No siinähän on moraali. Mutta se moraali on tavallaan siinä juonessa, enkä minä usko että se on mielenkiintoista, ei Hamletia voi tehdä opetusnäytelmänä. Moraali tuo aina sen että siinä opetetaan ja se on aika vaarallista.

No entä kun mennään työvaiheissa vähän eteenpäin. Mitä sitten sen jälkeen kun olet lueskellut?

Hirveän tärkeä on tietysti se näyttämöllinen ratkaisu. Silloin on välttämätöntä olla yhteistyössä lavastajan kanssa – ja myös musiikin ja muiden vastaavien alueiden. Eli ruvetaan hakemaan vastinetta sille mitä halutaan kertoa. Ja siinä vaiheessa sitten pallotellaan. Kyyhkysissä tämä oli aika pitkä prosessi. Siinä oli hirveen monta vaihtoehtoa ja pitkään me oltiin aika pihalla että miten ihmeessä tämä esitetään. Minä en muista mikä oli se ratkaiseva syy että syntyi juuri tuollainen lavastus, mutta se liittyi siihen simultaanisuuden ideaan. Mutta se visuaalinen ratkaisu näyttämöstä on välttämätön, koska jos ei sitä ole niin ei pysty rakentamaan sitä esitystä millään tasolla. Silloinkin vaikka olisi ihan tyhjä näyttämö niin sen ratkaisun pitää olla tiedossa: tässä on tyhjä näyttämö.

Kun mietit lavastusta niin mikä sinulla on teemojen ja käytännöllisyyden suhde? Tarkoitan että kuinka paljon ajattelet lavastusta jonain ehkä symbolisena, kuinka se tukee teemoja… tai sitten ihan käytäntöjä: tässä pitää olla kolme sänkyä?

Kyllä minä varmaan ensi sijassa ajattelen sitä että mikä siinä on ikään kuin se maailmankuva. Sillä käytännöllisyydellä ei ole oikeastaan sittenkään mitään merkitystä. Usein käy niin että hyvin vaikea ja kummallinenkin visuaalinen ratkaisu palvelee täysin myös sitä käytännöllisyyttä. Teatteri on niin kummallinen paikka, kun siellähän riittää että ovenkahva kertoo sen että tässä on talo. Eli siis ei ole olemassa sellaista ongelmaa että täytyisi olla realistisia tiloja. Ei tarvitse ollenkaan olla. Teatteri on maaginen paikka ja siellä kuvitellaan itse asiassa kaikki. Se näyttämö ei ole millään tavalla realistinen, ikinä. Silloinkin kun se näyttää realistiselta niin heti kun menee sinne kulissin toiselle puolelle niin näkee että tämähän ei ole totta lainkaan. Ja yleisökin tietää että ei se ole totta. Teatteri ei kaipaa sellaista käytännön realismia.

Miten sitten sen jälkeen kun on mietitty näyttämöllistä rakennetta?

Tällainen kantaesitys on aina vähän erikoistapaus sikäli että tehdään esitystä josta ei ole mitään esikuvaa. Minä olen aika tietoinen siitä, että yleisö luultavasti ajattelee samalla tavalla kuin minäkin ensimmäisellä kerralla ajattelin. Eli minun täytyy varjella sitä omaa kokemusta ja muistaa sen ensimmäisen lukukokemuksen kysymykset. ”Kuka tämä on ja mistä nämä nyt tulee ja mihin nämä menee ja mikäs tilanne tämä nyt on?” Ne on luultavasti kantaesityksen kohdalla samat asiat joita se katsoja kysyy ja jos ne ei ole ilmiselviä ja vaivattomasti ymmärrettäviä niin silloin se katsoja ei voi ymmärtää sitä esityksen ydintäkään. Eli minun pitää raivata pois ymmärtämisen esteet ja olla tarkka että en rupea viisaammaksi ja tietävämmäksi kun mitä olen alun perin itse ollut. Ja tämä koskee minun mielestäni kantaesitystä; kantaesityksen kohdalla on aina se mahdollisuus että tekee esityksen jossa katsoja ei ymmärrä että mistä helvetistä tässä on kysymys. Jos se ei ole täysin vaivatonta ja orgaanista se mitä sille näyttää ja mitä tapahtuu niin se katsoja alkaa ihmetellä.

Onko nämä nyt sellaisia hommia mitä olet tässä kesän mittaan tehnyt?

Joo... Kun olen imenyt sen tekstimateriaalin jotenkin itseeni ja sitten saanut päähäni jonkinlaisen konkreettisen kuvan siitä miltä sen esityksen suuret puitteet näyttää ja mitä siinä kertomuksessa on mitä pitää näyttää, niin sitten se varmaan… Siinä on itse asiassa kaikki mitä täytyy tehdä ennen harjoitusten alkua. Ainakin minulle se riittää, minun ei tarvitse sitten muuta tehdä.

Et mieti harjoitusten kulkua varsinaisesti?

En, en mieti. Nyt tässä hassussa tilanteessa kun on olemassa tämä lavastuksen pienoismalli niin olen tehnyt semmoista työtä jota en ole koskaan aikaisemmin faktisesti tehnyt; että miettisin kohtaus kohtaukselta miltä ne näyttää. Nyt tuntui että minun täytyy ruokkia itseäni kuvittelemalla miltä nämä kohtaukset näyttää. Se sodan läsnäolo tekee siitä näyttämötilanteesta vaikeamman. Se on valtavan iso tekijä jota ei sitten kuitenkaan voi konkreettisesti näyttää: eihän voi tehdä esitystä jossa koko ajan putoilee pommeja, ei siinä ole järjen hiventäkään. Eikä tässä putoilee edes pommeja, mutta se sota on koko ajan läsnä.

Liittyykö se simultaanisuus tähän?

No minä luulen että se liittyy. Sen on pakko olla simultaani sen maailman koska sehän on kaikille yhteinen, määräävä tekijä. Eli nämä ihmiset ovat tavallaan saman arvoisia keskenään suhteessa siihen että maailmassa on sota. Se tekee niistä tasavertaisia, vaikka niillä on hierarkkisesti erilainen asema keskenään. Mutta suhteessa sotaan ne on kaikki yhtä kusessa, sanotaan näin. Se tekee siitä mielenkiintoisen ja oikeuttaa sen simultaaniratkaisun.

Eli se ratkaisu on syntynyt sieltä?

Kyllä. Ja siitä että minä en tykkää siitä että roolihenkilöt häviää näyttämöltä. Eihän oikeassakaan elämässä ihmiset lakkaa elämästä. Minä pidän sellaisesta maailmasta jossa katsojalle tulee tunne että näyttämöllä olevat henkilöt elävät koko ajan. Eli vaikka se tarkoittaisi niinkin kökköä ratkaisua kuin että joku ihminen vaan istuu siellä; tai seisoo ja nojaa seinään, niin se on kuitenkin läsnä ja sillä on joku suhde siihen maailmaan, sen kautta voi näyttää jotakin. Mutta jos näyttelijän lähettää lämpiöön odottamaan vuoroaan niin heti köyhentää sitä mahdollisuutta että hän voisi esittää siellä lavalla jotain.

Mitä sitten kun luetaan tekstiä ensimmäisiä kertoja vähän kävellen läpi, mitä sinä teet? Minkälainen prosessi siinä on käynnissä?

En tee oikeastaan mitään, minä vaan katselen. Annan näyttelijöiden lillua siellä keskenään, niin sanotussa vapaassa pudotuksessa. Kyllä minä sitten jossakin vaiheessa, jos minä tiedän mitä ne konkreettisesti tekee, niin sitten minä annan niille työkaluja, ”tule tuolta ja mene tuonne ja lähde tästä ja istu siellä”. Mutta se syntyy enemmän tai vähemmän siinä harjoitustilanteessa se, mitä siellä sitten oikeasti tapahtuu. Ja minun mielestä pitääkin syntyä harjoitustilanteessa. Se on sitten sitä mitä ne näyttelijät siellä keskenään alkaa tuottaa.

Ja varmaan siinä tulee sitten taas sinunkin puoleltasi niitä intuitiivisia ratkaisuja…

Jossakin on sisäinen kuva ja sitten se siirtyy sinne lavalle. Minä en osaa sanoa missä se on, onko se minun aivoissa vai minun mielessä vai miten mutta… se on jossakin, odottamassa julkituloa.

Olga

Tämän tekstin julkaisemisesta on harjoitusten alkuun neljä viikkoa.

Kun kyyhkyset katosivat - liput ovat myynnissä nyt! http://www.kansallisteatteri.fi/esitykset/kun-kyyhkyset-katosivat/