Hieman tuotantoprosessista

Kyyhkyset-tuotantoblogin tarkoitus on avata kirjan tuotantoprosessia, yleisölle näkymätöntä osa-aluetta, joka alkaa ennen kuin itse kirja on valmis. Kirjan kirjoittaminen voi viedä vuosia, mutta kymmenen vuotta sitten aloitellessani julkaisevan kirjailijan uraa en tiennyt, että kirjan nimen pitää olla selvillä puolta vuotta ennen julkaisua, samoin esittelytekstien ja kannen.

En myöskään tiennyt sitä, että kirjan sisäänmyynti tapahtuu silloin. Käännöskirjailijoiden oikeuksien myynti alkaa myös ennen kirjan julkaisua.

Kirjan sisällön kirjoittaminen on soololaji, jossa tiimiin ei kuulu muita kuin kirjailija ja kustannustoimittaja. Sen sijaan kirjan tuotantoon osallistuu kokonainen näkymätön orkesteri, joka kasvaa koko ajan.

Kyyhkyset eivät päädy lukijoille ilman tuhansista ammattilaisista koostuvaa joukkoa taittajia, graafikoita, kääntäjiä, agentteja, kirjakauppiaita, kustantajia, kustannustoimittajia, koodaajia, painajia, pakkaajia, juristeja, äänikirjojen näyttelijöitä... Luettelo on loputon.

Tämän orkesterin työn käsittely on minulle tärkeää, koska sen yhteissoitto on työni kannalta kaikkein tärkeintä itse kirjoittamisen lisäksi. Idea tuotantoblogista syntyi myös siitä, että kovin usein kirjailijan oletetaan käyttävän työaikaansa vain kirjoittamiseen. Ideaalimaailmassa varmasti niin olisikin, elävässä maailmassa näin ei ole, mikäli kirjailija aikoo leipänsä ansaita kirjoittamalla. Tässä blogissa käsitellään myös asioita, jotka usein jäävät haastattelujen ulkopuolelle, yleensä siksi että tuotannolliset asiat eivät toimittajia juuri kiinnosta. Toimittajia kiinnostaa inspiraatio. Kirjoitusoppaissa, taidekouluissa tai kirjallisuuden luennoilla ei näitä asioita myöskään käsitellä. Siellä käsitellään metaforia.

Tuotantoblogi-idea syntyi myöskin lukijoiden kirjeiden perusteella, sillä vuosien mittaan lukijat ovat lähettäneet kysymyksiä liittyen kustannusmaailmaan, joukossa lukuisia kirjoittavia ihmisiä. Se mitä itse kotisivuille tulee riippuu myös teistä.

Mihin kysymyksiin haluatte vastauksia? Mitä teidän mielestänne kuuluu kirjailijan/kirjan kotisivuille? Osallistukaa ja kertokaa Facebook-sivuillani.
• • •

Kansi

Graafikko Mika Perkiökangas nimesi henkilön eräänlaiseksi oman elämänsä Frankensteiniksi ja siitä lähdettiin. Mika innostui tietenkin heti henkilöstä, joka retusoi omia kuviaan, luo itseään. Minä taas toivoin, että kerrankin kannessa ei käytettäisi vain naisten kehonosiaa -varsin yleinen trendi kansitaiteessa ja tätä trendiä on jo hyödynnetty kaikissa romaaneissani.

Varsin usein kirjankansissa vältellään kasvoja, koska lukijalle halutaan antaa mahdollisuus luoda henkilöt omassa päässään. Tämä on ihan järkevä ajatus, tiettyyn rajaan asti. Siinä vaiheessa kun kirjailijan silmien edestä on valunut loputon määrä ruumiin osia ilman kasvoja tai päätä, sitä tulee miettineeksi, onko tässä konventiossa loppujen lopuksi kuitenkaan järkeä. Poiskääntyneitä kasvoja, hämäriä profiileja, sopivasta kohdasta poikki laitettuja käsiä... Riitti jo. Kustantamot eivät halua kirjan kansiin kokonaisia kasvoja ja katsetta. Se on siis ei-myyvä ratkaisu. Palasiksi leikellyt kasvot ovat sitä vielä enemmän. Ne voivat herättää inhoa, kammoa, epämiellyttäviä tuntemuksia – tuntemuksia joita kannen ei pitäisi herättää.

Samanlaisia tuntemuksia saattoivat herättää muissa myös päähenkilöni itsestään retusoimat muotokuvat. Hän itse luultavasti ei sitä käsittänyt, ihmisillä kun on taipumusta pyrkiä muotoilemaan itseään positiiviseen suuntaan, omaa silmäänsä miellyttäviksi.

Nykyään suomalaisen kirjan nimen pitää olla lyhyt ja iskevä, mielellään sellainen että siitä saa muovauttua käsitteen. Mielellään sellainen että toimittajien ei tarvitse miettiä sitä, miten kirjoittaisivat artikkelia jossa joutuisivat toistamaan liian monisanaista nimeä. Mielellään sellainen että nimeä voi käyttää mainoksissa, ja mainoksissa pitkät nimet ovat mahdottomia. Mitä vähemmän kirjaimia siis, sen parempi. Koska top-10-listat toistavat vuodesta toiseen tätä samaa sääntöä, minusta on alkanut tuntua, että lyhyiden nimien saturaatiopiste on jo saavutettu. Riitti jo, nähty on. Kyllästyttää. Tänä päivänä Eeva Joenpellon erinomaisesti nimetty romaani Elämän rouva, rouva Glad olisi vain Glad. Tuomari Müller, hieno mies olisi todennäköisesti vain Tuomari.

Romaani käsittelee aikakautta, jolloin kirjojen nimet olivat mahdottomia turhan usein. Se käsittelee aikakautta, jolloin kielellinen kirkkaus oli hämärtynyt. Neuvostoretoriikka oli ilmaisultaan epäselvää ja epätarkkaa, toisteista ja fiktiivistä. Kirjojen nimien sopimista mainoksiin ei pohdittu, koska mainostusta ei ollut. Tällä kerralla yksisanainen nimi tuntui jo siksikin mahdottomalta.

  • Kirjat pitäisi ristiä sisällöllisin perustein, ei mainostrendien mukaan.
  • – Sofi Oksanen
• • •

Kannen suunnittelijan kommentti

Kun kyyhkyset katosivat -kirjan kansiprojekti alkoi täsmälleen samalla tapaa, kuin minkä hyvänsä kirjan - lukemalla. Kansigraafikon oleellisin tehtävä on upottautua hiuslatvoja myöten kirjan maailmaan, tunnelmaan ja henkilöihin - astua keskeisien hahmojen saappaisiin ja tuijotella sitä maisemaa, jota he katselevat ja jota he rakentavat ympärilleen. Toisinaan tuo maisema on konkreettisempi - toisinaan metafyysisempi. Tarinan tematiikka, rytmi ja sielu kuplivat kuvina ja tunnetiloina varmasti ihan jokaisen lukijan mielessä - kukin näkee maailman, niin todellisen kuin prosaististen rinnakkaistodellisuuksienkin maailmat, hiukan omasta vinkkelistään - siitä ainoasta, mikä meille on suotu.

Sitä ääntä ja niitä näkymiä on syytä kuunnella - niin kirjoittaessa, kuin visualisoidessakin tarinaa. Muunkaltainen lähestymistapa ei ole rehellinen, eikä loppujenlopulta toimivakaan. Sama pätee vaikkapa baaritiskillä tai keväisillä bulevardeilla pokailuun - kaikenlaisia iskurepliikkejä, taustatutkimuksia, metropolitanin gallupeja ja muuta kuraa löytyy pilvin pimein epävarman ihmisrääpäleen eksyttämiseksi. Hyvällä tekniikalla ja iskuvinkkejä seuraamalla saa ehkä kellistettyä pikaisen kesäkaadon, mutta pidempiaikainen suhde syntyy vain rehellisyyden, rohkeuden ja aitouden kautta. Myös kansigraafikon työ on tällaista romanttisen rakkauden etsintää - tarkoitus on puhtain sydämin ja vailla kainalossa roikkuvia ketunhäntiä pyrkiä antamaan kirjan tarinalle se kuvallinen kehys, joka viestii mahdolliselle kirjakaupassa toikkaroivalle ihmisolennolle jotain oleellista itse tarinasta.

Ei siis rakentaa ympäripyöreää ja hajutonta pikaruokaratkaisua, vaan valmistaa ateria, joka herättää ajatuksia ja tunteita - sekä puolesta, että vastaan.

Kun kyyhkyset katosivat toistaa tematiikkaa, joka esiintyy oikeastaan muodossa tai toisessa kaikissa Sofi Oksasen tarinoissa. Sofi puhuu valtarakenteista - minulle tuo toistuva tematiikka näyttäytyy vankilan muodossa. Samaan tapaan kuin ensimmäisessä Sofille tekemässäni kannessa, Baby Janen -pokkariversiossa, oli kuvattuna lintuhäkki, on tässäkin kirjassa perimmiltään jotain samaa. Sofin hahmot ovat usein kuin vankilassa, suljetussa tilassa - joko totalitäärisen koneiston, sen suomia mahdollisuuksia hyväksikäyttävien ihmishirviöiden - tai varsin usein myös henkilöiden itsensä rakentamien seinien sisässä. Turvapaikasta muodostuu helposti häkki, ja toisinaan ainoana pakokeinona näyttäytyvä teko johtaa vain vankilamiljöön vaihtumiseen toiseen samanmoiseen tai jopa vielä puristavampaan selliin.

Sofin naiset näyttäytyvät sekä vahvoina että hauraina, rikkoinaisina, rikottuina, rikkojina, suojelijoinakin - niin tässäkin kirjassa. Tällä kertaa Sofi Oksanen on luonut tämän tarinan keskiöön hämmentävän vangitsevan miehen - miehen, jonka tuijotus ei jätä lukijaa rauhaan vaikka kirja olisi jo luettu ja työnnetty siivosti paikalleen kirjahyllyyn.


– Mika Perkiökangas

• • •

Prima vista – ensisilmäyksellä

Sofi Oksasen uuden kirjan kansi ylittää vaikuttavavuudellaan tarjonnan yleisilmeen. Kansi on taidetta. Tilkkutäkkimäisesti toteutettu avantgardistinen kuva kirjan päähenkilöstä kertoo enemmän kuin useinpien kirjojen liepeiden mainoslauseet. Kylmä, kivikasvoinen mies tuijottaa lukijaa viileänsinisin silmin, vaikka pommikoneet möyryävät kaupungin yllä ja Tallinna palaa. Hän on mies, jota en haluaisi tavata.

Muutamat kansitaiteen helmet ovat piirtyneet koko kansan mieleen. Sylvi Kunnaksen kansi Mika Waltarin ja Olavi Paavolaisen runoteokseen Valtatiet, Kalle Carlstedtin puupiirros Joel Lehtosen Lintukotoon tai Martti Mykkäsen kansi Väinö Linnan Tuntemattomaan sotilaaseen herättävät meissä kaikissa muistoja. Nyt Mika Perkiökangas on nousemassa samaan joukkoon.

– Vexi Salmi