Tosiasioiden ja propagandan välissä

KGB:n ja kommunistisen puolueen tutkimuksia ihmisyyden vastaisista rikoksista vuosina 1960-1980

Johdanto

Mitä enemmän tiedonsiirron tekniikat ovat kehittyneet, sitä merkittävämmän aseman propagandasota on saanut maailmalla tapahtuvissa sodissa. Se alkaa jo paljon ennen ensimmäistä pyssynpaukausta ja kestää vielä kauan viimeisen laukauksen kaiun jälkeen. 

Yhden miehittäjän vaihtuessa toiseksi uusi valloittaja alkaa propagandan avulla luoda itselleen sopivaa kuvaa edellisen hallinnon toimista laillistaakseen vaikka näennäisesti omat tekemisensä. 

Neuvostoliitto muodosti Saksan vallan alta vapautetuille ja uudelleen vallatuille alueille ns. valtiollisia erityiskomissioita. 1 Niiden työn pohjalta Neuvostoliitto esitti sodan jälkeen omat syytöksensä Nürnbergin oikeudenkäynnissä.

Viron sosialistisen neuvostotasavallan erityiskomissio ERK (viroksi Eesti NSV riiklik komisjon) aloitti toimintansa vuoden 1944 lokakuussa. Työ tuli viedä päätökseen kahdessa viikossa siitä hetkestä kun Puna-armeija oli ottanut alueen haltuunsa. 2 Työnsä tuloksena ERK esitti julkisuudelle saksalaismiehityksessä teloitettujen määräksi 125 317. 

Vaikka neuvostoliittolaiset tutkintaelimet eivät pystyneet itsekään selvittämään, millaisiin todisteisiin ERK:n tulokset perustuivat, 3 numero 125 317 jäi Neuvostoliitossa käyttöön ja kanonisoitiin seuraavien vuosien aikana. 

Neuvostomiehittäjät aloittivat ihmisten pidättämisen ja rankaisemisen Viron tasavallan tai Saksan miehityksen aikaisesta toiminnasta heti Viron valtaamisen jälkeen syksyllä 1944. Syksyn aikana pidätettiin noin 4 500 henkeä, seuraavana vuonna liki 10 000. Vuoden 1949 loppuun mennessä poliittisista syistä pidätettyjä oli yli 20 000 henkeä. 

Muutokset Stalinin kuoleman jälkeen

Stalinin kuolemaa seurasi Neuvostoliitossa 1950-luvulla merkittäviä muutoksia. Se johti käänteeseen myös siinä, miten toisen maailmansodan aikana toimeen pantuihin rikoksiin suhtauduttiin. Kommunistisen puolueen 20. puoluekongressia 1956 seuranneina vuosina Stalinin rikosten paljastukset löysivät vastakaikua sekä Neuvostoliitossa että ulkomailla. Vuosikymmenen vaihteessa kansainvälinen ilmapiiri oli muuttunut sellaiseksi, että toisen maailmansodan aikaista yhteistyötä saksalaismiehittäjän kanssa sekä mahdollista sidosta sota- tai ihmisyydenvastaisiin rikoksiin voitiin hyödyntää ihmisten, erityisesti Baltian maista paenneiden kompromettoimiseksi kansainvälisellä tasolla. Toisen maailmansodan aikaiset tapahtumat tarjosivat Neuvostoliitossa ja sen ennen sotaa miehittämillä alueilla riittävästi materiaalia tällaisten oikeudenkäyntien järjestämiseksi. 

Neuvostoliitossa järjestetyille näytösoikeuskäynneille ja niiden materiaalien julkistamiselle löytyy useita tavoitteita:

  • Niiden avulla voitiin ennakoivasti vähentää kommunistisiin rikoksiin kohdistuvaa mielenkiintoa. Muuttunutta kansainvälistä tilannetta hyväksi käyttämällä alettiin korostaa myös rikosten juutalaisvastaisuutta, jota aikaisemmin ei ollut pidetty kiinnostavana.
  • Yritettiin säilyttää kuvaa Neuvostoliitosta toisen maailmansodan suurimpana uhrina.
  • Propagandistinen tavoite. Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitean puhemiehistö (tuolloinen politbyroo) antoi vuonna 1956 käskyn tuhota kaikki neuvostovastaiset emigranttikeskukset. 4

Seuraavassa keskityn ennen kaikkea viimeksi mainitun tavoitteen tutkimiseen.

Oikeudenkäynnit

Taustaa

Virossa järjestettiin tai käytettiin propagandistisiin tarkoituksiin useita oikeudenkäyntejä, joissa käsiteltiin nykykäsittein sota- tai ihmisyydenvastaisia rikoksia. Neuvostoliitossa syytökset esitettiin 25. joulukuuta 1958 hyväksytyn lain “Rikosoikeudellinen vastuu valtiollisista rikoksista” ensimmäisen pykälän perusteella. Oikeudenkäyntien tutkintapöytäkirjat ovat säilyneet arkistoissa, mutta ne eivät anna sellaisenaan selkeää kuvaa prosesseihin johtaneista tapahtumista ja niiden organisoimisen taustoista. Yleiskuvan tapahtumien taustoista ja tavoitteista voi kuitenkin rekonstruoida käyttämällä vähäisiä virolaisiin arkistoihin jääneitä KGB:n vastavakoilun ja Viron kommunistisen puolueen keskuskomitean asiakirjoja sekä vertaamalla samankaltaisia oikeudenkäyntejä toisiinsa. Jotta ymmärtäisi 1960-luvun alun oikeudenkäyntejä, on ensin heitettävä silmäys edellisen vuosikymmenen loppuun. 

Neuvostoliiton turvallisuuselimet olivat koko sodanjälkeisen ajan työstäneet arkistokansioita ja koonneet kompromettoivaa materiaalia. Ihmisten kontakteja Saksan miehitysvallan, erityisesti turvallisuuspoliisin ja SD:n kanssa oli Virossa alettu käyttää hyväksi jo heti sodan jälkeen. Kompromettoivan tiedon olemassaolo antoi hyvän mahdollisuuden pakottaa heidät yhteistyöhön Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun kanssa. Kieltäytymistä olisi seurannut pidätys, perheen kyyditys tai muu rankaisu.

Länteen paenneiden värväämisyrityksissä käytettiin 1950-luvulla pääosin kahta keinoa. Osa heistä oli tehnyt neuvostotiedustelun kanssa yhteistyötä ensimmäisinä neuvostovuosina 1940-41. Uudessa tilanteessa näitä henkilöitä yritettiin värvätä uudelleen uhkaamalla vuotaa pakolaisyhteisölle tietoja heidän aikaisemmasta yhteistyöstään tai kohdistamalla sortotoimia heidän kotimaahan jääneisiin perheenjäseniinsä. 

Toisena menetelmänä käytettiin hyväksi pakolaisten kotimaahan jääneitä sukulaisia ja yritettiin lähestyä “kohdetta” heidän kauttaan. Painostukseen riitti mahdollinen yhteistyö saksalaismiehittäjän kanssa, mutta myös pelkkä tieto ulkomailla asuvasta sukulaisesta. Kyseinen fakta kuului Neuvostoliitossa selkeästi kompromettoivan tiedon joukkoon, mikä saattoi estää pääsyn yliopistoon tai rajoittaa työpaikan valintaa. 5

Seuraavaksi esitän viisi tapausta, joista jokainen kuvastaa mainittuja oikeudenkäyntejä eri puolilta. 

Ensimmäinen tapaus

Ensimmäisen tapauksen taustana on tosiasia, että 1942 Tallinnan lähellä Kalevi-Liivalla surmattiin 2 000 tsekkiläistä ja saksalaista juutalaista, jotka oli muutamia päiviä aikaisemmin tuotu Viroon. 

Israelin salaisen palvelun Mossadin agentit löysivät Argentiinasta 11. toukokuuta 1960 siellä piileskelleen Adolf Eichmannin, joka kidnapattiin ja tuotiin oikeuden eteen Israelissa.

Tästä kahden viikon päästä (25.6.1960) virolaisessa venäjänkielisessä Molodjožj Estonij -sanomalehdessä ilmestyi Kalevi-Liivan tragediasta artikkeli, jonka muodollisena yllykkeenä oli teloituksista hengissä selvinneen tsekinjuutalaisen Gita Kleinerovan kirje. 6 Ulkomainen lukijakirje ei tietenkään voinut ilmestyä neuvostolehdessä ilman KGB:n apua. 

Viikon päästä (3.6.1960) Viron KGB päätti, sanomalehdessä julkaistuihin tietoihin viitaten, nostaa syytteen, sillä kyseisten teloitusten pääsyylliset olivat vielä rankaisematta. Kalevi-Liivan tapahtumat ja samaan aikaan perustetun Jägalan keskitysleirin komendantin henkilöys olivat neuvostoviranomaisten tiedossa jo 1944-45. 7 Neuvostoliiton tutkintaelimet eivät siihen mennessä olleet osoittaneet kiinnostusta syyllisiä kohtaan. 

Viikkoa myöhemmin (10.7.1960) pidätettiin ensimmäinen epäilty, Jägalan leirin komendantin adjutantti Ralf Gerrets. Tutkinta kohdistui neljään henkilöön: 

Ain-Ervin Mere, 8 Saksan turvallisuuspoliisin ja SD:n päällikkö Virossa 1942;

Aleksander Laak, Jägalan leirin komendantti;

Ralf Gerrets, Jägalan leirin komendantin adjutantti;

Jaan Viik, leirin valvoja.

Eniten mielenkiintoa tarjoavat sodan lopussa länteen paenneet Mere ja Laak. Vähäisistä saatavilla olevista KGB:n vastavakoilun asiakirjoista ei löydy tietoa, että KGB olisi aikaisempina vuosina yrittänyt saada kontaktia Kanadassa elävään Laakiin. Propaganda-tarkoitukseen leirin komendantin haastaminen poissaolevana oikeuteen sopi sen sijaan hyvin. Kun syytös oli esitetty ja julkistettu lehdissä, Laak teki Kanadassa itsemurhan syyskuussa 1960. 

Ain-Ervin Mereen neuvostotiedustelulla oli pitkäaikaiset suhteet. Hän oli ollut Viron puolustusvoimien esikuntaupseeri. Viron miehityksen jälkeen hänet siirrettiin Puna-armeijaan ja värvättiin 10. lokakuuta 1940 Neuvostoliiton sisäasiankansankomissariaatin NKVD:n agentiksi salanimellä “Müller”. Vuoden 1941 taisteluissa hän siirtyi saksalaisten puolelle. Joulukuussa 1941 Mere määrättiin turvallisuuspoliisin ja SD:n Viron päälliköksi. Sodan jälkeen hän asui Isossa-Britanniassa. KGB yritti tuloksetta värvätä häntä uudelleen vuosina 1956-1957. Kun suunnitelman tuloksettomuudesta vakuututtiin, karannutta agenttia päätettiin rangaista.

Oikeudenkäynnissä 6.-11. maaliskuuta 1961 Viron neuvostotasavallan korkein oikeus tuomitsi Ain-Ervin Meren, Ralf Gerretsin ja Jaan Viikin kuolemaan. Iso-Britannian hallitus ei luovuttanut Mereä Neuvostoliitolla. Kaksi muuta teloitettiin. 

Oikeudenkäynti Eichmannia vastaan kesti Israelissa 2. huhtikuusta 14. elokuuhun 1961. 

Toinen tapaus

25. marraskuuta 1960 aloitettiin rikosoikeudenkäynti Tarton keskitysleirissä Saksan miehityksen aikana toimeenpantujen teloitusten syyllisten selvittämiseksi ja rankaisemiseksi. 9

Syytös esitettiin seuraaville henkilöille:

Juhan Jüriste, Tarton keskitysleirin ensimmäinen johtaja;

Ervin Viks, toimi Tarton keskitysleirin erityisosastolla, myöhemmin Gestapon johtajana Virossa;

Karl Linnas, Tarton keskitysleirin toinen johtaja.

16.-20. tammikuuta 1962 käydyssä julkisessa oikeusprosessissa heitä syytettiin 12 000 ihmisen teloituksesta. Teloitettujen oletettu määrä saatiin vuoden 1944 erityiskomission raportista. Määrä pääteltiin arvioimalla poltettujen ruumiiden tuhkakerroksen paksuutta, eikä sitä pystytty myöhemmin vahvistamaan. 10 Kyseisessä oikeudenkäynnissä rajoituttiin selvittämään syytettyjen yhteyttä leirin tapahtumiin. 

Entinen Viron poliittisen poliisin virkailija Ervin Viks oli pastori Harald Tammurin muistin mukaan värvätty NKVD:n agentiksi jo 1939/1940. Sen ansiosta hän oli selvinnyt rauhassa ensimmäisen neuvostomiehitysvuoden pidätyksistä. Saksan miehityksen aikana hän astui saksalaisten palvelukseen ja likvidoi nopeasti kaikki todistajat, jotka olisivat voineet tietää hänen siteistään NKVD:hen.

Kaikki epäillyt tuomitiin kuolemaan, heistä Viks ja Linnas poissaolevina. Australiassa asuvaa Viksiä ei luovutettu Neuvostoliittoon. Yhdysvallat peruutti Linnasin kansalaisuuden 1981, jonka jälkeen Viron KGB:n esityksestä aloitettiin uusi kampanja hänen luovuttamisekseen. Linnas tuotiin Neuvostoliittoon huhtikuussa 1987, mutta tuomiota ei ehditty panna täytäntöön. Linnas kuoli saman vuoden kesällä vankisairaalassa.  

Kolmas tapaus

Viron KGB aloitti 5. kesäkuuta 1961 rikosasian Islannissa Edvald Hindrikssonin nimellä asuvan Evald Miksonin toimien tutkimiseksi saksalaismiehityksen aikana.  Muodollinen peruste saatiin eräässä islantilaislehdessä (Thjodviljinn) 20. huhtikuuta ilmestyneestä, lehden Moskovan kirjeenvaihtajan Miksonia syyttävästä artikkelista. Neuvostovastavakoilun aiemmasta kiinnostuksesta Miksonia kohtaan ei ole tietoa. Rikostutkinta kesti kesäkuusta elokuuhun, ja sen aikana kerättiin todisteita Miksonin toiminnasta metsäveljien ja myöhemmin Omakaitsen 11 joukkojen päällikkönä vuoden 1941 kesällä. Todistajien mukaan Mikson osallistui henkilökohtaisesti pidätettyjen teloittamiseen. Metsäveljet ja Omakaitse pidättivät pääasiassa paikallisia neuvostoaktivisteja ja hävityspataljoonan taistelijoita. Syytöksen esittämisessä Miksonille ei olisi pitänyt olla vaikeuksia. 

Syyttäjältä pyydettiin 24. elokuuta tutkinta-ajan pidennystä, jotta teloitettujen perheenjäseniltä voitaisiin kerätä lisätodistuksia. Viron KGB:n tutkintayksikkö ilmoitti kuitenkin 19. syyskuuta 1961 lopettavansa tutkinnan, koska syytetyn tarkka asuinpaikka ei ole tiedossa. Aineisto lähetettiin KGB:lle Moskovaan. 12 Evald Miksonin poika Atli on muistellut, että Islannin kommunistien hyökkäykset hänen isäänsä vastaan kestivät puoli vuotta ja häntä seurattiin jatkuvasti. Poikaa ei päästetty satamaan katsomaan neuvostotankkeria, sillä isä pelkäsi pojan joutuvan kaapatuksi. Miksonin aineisto lähetettiin huhtikuussa 1962 takaisin Tallinnaan hyödyttömänä. 17. syyskuuta 1962 Mikson avasi Reykjavissa suositun virolaisen saunan. Ja kuten poika muistelee:”Ketkä kaikki siellä kävivätkään – tavallisista ihmisistä Neuvostoliiton lähetystön työntekijöihin ja Islannin hallituksen jäseniin”. 13 Vielä vuonna 1983 Viron KGB:n tutkintayksikön päällikkö kysyi paikalliselta KGB:n päälliköltä varmuuden vuoksi, oliko Miksonin asuinpaikasta tietoa. Ei ollut.  

Tällaisen tiedon hankkiminen ei ole kenellekään helppoa. Simon Wiesenthalin keskuksen johtaja Efraim Zuroff joutui vuonna 1998 tunnustamaan, että keskuksen yli 20 vuotta kestäneestä työstä huolimatta he eivät onnistuneet selvittämään Virossa toimineen Saksan turvallisuuspoliisin ja SD:n päällikön Martin Sandbergerin oleskelua Stuttgardissa. 14

Neljäs tapaus

Vuoden 1962 maalis-huhtikuussa pidätettiin sodanaikaisen Pärnun Omakaitsen jäsenet Edmund Kuusik, August Reinvald, Julius Viks ja Teodor Kaldre. Asiakirja alkaa ilmoituksella: "Olemassa olevaa kompromettoivaa materiaalia henkilöistä, jotka olivat Pärnussa ja muissa paikoissa Saksan miehityksen aikana heidän aktiivisia apulaisiaan jne /…/ Poliittisen poliisin määräämien kuolemantuomioiden täytäntöön panemiseksi muodostettiin kapteeni Villem Raidin ja Arkadi Valdinin johtama erityinen 30 miehen kommando, jota nimitettiin myös “jahtikommandoksi”. Erityiskomission epätäydellisten tietojen mukaan Pärnun kaupungissa ja maakunnassa ammuttiin yli tuhat ihmistä”. 15 Syytös esitettiin edellä mainituille neljälle miehelle, ja oikeudenkäynnissä 11.-15. joulukuuta 1962 heidät tuomittiin kuolemaan. 16

Raidia ja Valdinia oikeudenkäynti ei koskenut. Tutkinnassa kootun aineiston perusteella kumpikin tosin oli etsintäkuulutettujen nimilistassa heinäkuussa 1962. 17 Molemmat miehet olivat sodan lopussa lähteneet Virosta ja paenneet Ruotsiin. 

Vuoden 1941 kesäsodassa ansioitunut kapteeni Villem Raid toimi sodan aikana Omakaitse-järjestössä. Sodan lopussa hänen väitetään olleen sabotaasiyksiköitä kouluttaneen Waffen-SS Jagdverbandin koulun varajohtajana. KGB:n aikaisemmasta kiinnostuksesta Raidia tai hänen toimintaansa kohtaan ei ole tietoja. KGB tiesi hänen olevan Ruotsissa vähintään vuodesta 1957 asti. Oikeudessa häntä vastaan ei esitetty syytteitä. Mutta noin vuotta myöhemmin, 13. syyskuuta 1963, pakolaistenkin joukossa laajalti levinneessä Sirp ja Vasar-lehdessä ilmestyi artikkeli ”Hauptsturmfüürer Villem Raid ja teised”, jossa hänet rinnastettiin Adolf Eichmanniin. Samaa teemaa jatkoi KGB-kirjailija Ervin Martinson vuonna 1970 teoksessaan “Elukutse – reetmine” (Elämäntehtävä: petturi).

Arkadi Valdin toimi kymmenkunta vuotta Ruotsin, Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian tiedustelupalveluiden hyväksi ja sodan jälkeen KGB käytti häntä hyväkseen toimittamalla hänen kauttaan länteen väärää tietoa. Lännen tiedusteluille oli vuoteen 1956 mennessä selvää, että KGB oli puijannut heitä Valdinin kautta ja vakoilupeli hiipui. Sen jälkeen KGB otti tavoitteekseen Valdinin värväämisen omaan palvelukseensa. Siihen käytettiin tämän Virossa asuvaa veljeä, jonka kautta luotiin kontakti. KGB:n asiakirjoista ei kuitenkaan selviä, miten värväysyritys päättyi. 18 Valdinille ei esitetty oikeudellista syytöstä, eikä häntä Villem Raidin tavoin verrattu Eichmanniin KGB:n propagandajulkaisuissa.

Viides tapaus

Ago Talvar oli 1941 metsäveljien joukkojen organisoija ja 31. elokuusta 1941 1. maaliskuuhun 1942 Läänemaan Omakaitsen päällikkö. Oikeudenkäynti Läänemaan Omakaitsen suorittamista teloituksista pidettiin jo vuonna 1945, ja neljä miestä tuomittiin kuolemaan. 19 KGB etsi Ruotsissa asuvaa Talvaria 1947–1958, kunnes tämän kirjeenvaihto Viroon jääneen puolison ja suvun kanssa paljastui. 20 Vuonna 1967 Virossa tuomittiin kuolemaan lisäksi kolme muuta Läänemaan Omakaitseen yhdistettyä miestä: Roland Rand, Ants Tinniste sekä Ago Talvar poissaolevana. Talvaria syytettiin yli sadan ihmisen ampumisen organisoinnista ja teloitusten johtamisesta Haapsalussa ja Läänemaalla. 21 Viron neuvostotasavallan syyttäjä lähetti Talvarille Ruotsiin kutsun, luvaten ratkaista viisumikysymyksen positiivisesti ja kehottaen kääntymään Neuvostoliiton Tukhoman-lähettilään puoleen matkakulujen kattamiseksi. Kirjeen vastaanottamista tarkistamaan lähetetylle neuvostotoimittajalle Talvar ilmoitti, ettei aio osallistua tähänkään neuvostopropagandatapahtumaan. 22

Oikeudenkäynnin kulku

Mainittujen oikeudenkäyntien keittiöpuolta on dokumentoitu hajanaisesti. Suurin osa asiakirjoista on säilynyt varhaisimpien, kuten Meren, Gerretzin ja Viikin oikeudenkäynnin osalta. Aukkojen täyttämiseksi käytän esimerkkejä vastaavista prosesseista. 

Tällaisten oikeudenkäyntien valmistelussa ja tutkinnan toteuttamisessa KGB oli kompetentti. Teloitukset, joista syytökset esitettiin, olivat todellakin tapahtuneet. Teloitettujen määrää oli kuitenkin suurenneltu moninkertaiseksi. Viattomiksi neuvostokansalaisiksi nimitetyt teloitetut olivat pääosin hävityspataljoonien taistelijoita, NKVD:n apulaisia, neuvostovallan kanssa aktiivista yhteistyötä tehneitä jne. Mutta teloitettujen joukossa oli myös paikallisia juutalaisia ja pelkästään henkilökohtaisen koston uhreja. 

NSVL:n perustuslain mukaisesti:

  • asioiden käsittely Neuvostoliiton kaikissa oikeusinstasseissa on julkista, laki ei sisällä poikkeuksia, ja epäillylle taataan puolustusoikeus.
  • Tuomarit ovat riippumattomia ja noudattavat vain lakeja.
  • Syyttäjäelimet toteuttavat tehtäviään paikallisista elimistä riippumatta ja ollen vain NL:n pääsyyttäjän alaisia

Neuvostoliittoa johtavan kommunistisen puolueen yksinvaltaista roolia perustuslaki ei ilmaise selkeästi. Mutta pykälässä 126 (X luku. Kansalaisten perusoikeudet ja –velvollisuudet) todetaan:“/.../ kaikkein aktiivisimmat ja tiedostavimmat kansalaiset työläisluokasta, työtä tekevien talonpoikien ja älymystön riveistä liittyvät vapaaehtoisesti Neuvostoliiton kommunistiseen puolueeseen, joka on työväestön ensimmäinen sotilasjoukko taistelussa kommunistisen yhteiskunnan rakentamiseksi ja työkansan kaikkien, niin yhteiskunnallisten kun valtiollisten organisaatioiden johtava ydin” (kirjoittajan painotus) 

Perustuslaissa mainittua johtavaa ydintä edusti tässä tapauksessa Viron kommunistisen puolueen (viroksi Eestimaa Kommunistlik Partei, lyh. EKP) keskuskomitea. Huomattavaa on puolueen suora sekaantuminen oikeuslaitoksen toimintaan jo aiemmin mainitussa Kalevi-Liivan teloituksiin liittyvässä oikeudenkäynnissä.  

Aluksi Viron KGB ja syyttäjä esittivät omat ehdotuksensa oikeudenkäynnin organisoimisesta EKP:n keskuskomitealle, joka 3.12.1960 päätti ensimmäisen sihteerin Johannes Käbinin johdolla seuraavaa:

  1. Asettaa Viron neuvostotasavallan korkeimmalle oikeudelle tehtäväksi järjestää julkinen oikeudenkäynti,
  2. Oikeusprosessin valottamiseksi organisoida lehdistötoimisto, joka toteuttaa myös oikeudenkäynnin filmaamisen.
  3. Asettaa syyttäjän tehtäväksi esiintyä prosessissa valtiollisena syyttäjänä ja valita sekä koordinoida keskuskomitean kanssa kansalaissyyttäjät. 23
  4. Pyytää NL:n kommunistisen puolueen keskuskomitealta lupaa esitellä syytekirjelmää julkisuudessa ja toteuttaa julkinen oikeudenkäynti. 24

Keskuskomitean sihteeristö velvoitti 6.12.1960 Viron valtiollisen kustantamon kokoamaan ja julkaisemaan 25. joulukuuta mennessä koosteen Kalevi-Liivan tapahtumista, yhteistyössä edellä mainitulla päätöksellä muodostetun lehdistöryhmän kanssa. Julkaisun piti olla valmis oikeudenkäyntiin mennessä ja yhteensä 10 000 kappaleen painoksen ilmestyä sekä viroksi että venäjäksi.

Viron neuvostotasavallan syyttäjä Valter Raudsalu teki 6.1.1961 keskuskomitean keskuskomitean rahoitus-, hallinto- ja kauppaorganisaation johtajalle toveri Aleksander Tšepurinille ehdotuksen oikeudenkäyntiin osallistuvista asianajajista. Ehdokkaat oli koordinoitu syyttäjän, KGB:n ja korkeimman oikeuden kanssa. Yksi kolmesta esitetystä jätettiin sivuun ja vaihdettiin. 25

Keskuskomitealle esitettiin syytekirjelmän lopullinen sisältö 1. helmikuuta. Keskuskomitean ensimmäinen sihteeri Johannes Käbin kääntyi 3.2.1962 Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitean puoleen pyytäen lupaa syytekirjelmän julkaisemiseksi ja julkisen oikeudenkäynnin pitämiseksi Tallinnassa. Anomuksessa viitataan Neuvostoliitossa ja myös länsimaiden lehdissä julkaistuun tutkinta-aineistoon sekä syytetyn A. Laakin itsemurhaan, mikä on edistänyt virolaisten pakolaisorganisaatioiden aseman heikentymistä länsimaissa. Koko oikeudenkäynti yhdistetään Neuvostoliiton yleisiin ulkopoliittisiin intresseihin, koska se horjuttaa neuvostovastaisia emigranttijärjestöjä tukevien valtioiden johdon jalansijaa. Positiivisia vaikutuksia on kuulema jo voitu huomata, minkä takia johtavien pakolaisvaikuttajien kompromettointia tulisi jatkaa samoin perustein. 26

Viron neuvostotasavallan apulaissyyttäjä Karl Kimmel esitti 9.2.1962 keskuskomitean ensimmäiselle sihteerille suosituksen (!) kansalaissyyttäjän vahvistamiseksi. Ehdokkaasta oli etukäteen sovittu Viron KGB:ssä. 27 Esitetyn kanditaatin, kenraalimajuri evp Rihard Tombergin, syytetty Ain Ervin Meren upseeritoverin sijaan kansalaissyyttäjäksi määrättiin eräs tehtaantyöläinen.  

Erikoinen esimerkki oikeudenpäätöksestä ja koko prosessista ylipäätään on Jüristen, Linnasin ja Viksin oikeudenkäynti 1962 tammikuussa, jolloin reportaasi oikeudenkäynnistä julkaistiin Neuvostoliiton syyttäjänviraston Sotsialistišeskaja zakonnost -lehdessä jo ennen prosessin alkua, sillä oikeudenkäyntiä siirrettiin mutta lehden painatussykli oli pitkä ja hidas. Erehdyksen tultua ilmi lehden painos kerättiin pois, ja kyseinen numero painettiin uudestaan, jolloin artikkeli ilmestyi hiukan muunnellussa muodossa. 28

Propaganda

Juridisten muodollisuuksien jälkeen vastaavien oikeudenkäyntien propagandaelämä käynnistyi kommunistisen puolueen päättämällä tavalla. Julkaistiin kirjat “Inimesed, olge valvsad” Kalevi-Liivan teloituksista ja “12000” Tarton keskitysleiristä. Molempien teosten englanninkieliset käännökset 29 ilmestyivät jo 1962 ja niitä levitettiin Viron neuvostotasavallan turvallisuuskomitean kautta ulkomailla 1980-luvun loppuun asti. 30 Oikeudenkäyntejä käsiteltiin lisäksi monissa muissa propagandakirjoissa sekä lukuisissa lehtiartikkeleissa niin Virossa kuin ulkomailla. Gerretsin, Meren ja  Viikin oikeudenkäynnistä tehtiin, kuten puolue oli päättänyt, myös propagandafilmi “Kalevi-Liiva süüdistab”. 31 Elokuva on tiettävävästi katsottavissa USA:n holokaustimuseon kotisivuilla. 32

Elokuvataiteen ja kirjallisuuden lisäksi oikeudenkäynti antoi pontta Neuvosto-Viron turismille. Jo samana vuonna 1961 Kalevi-Liivan teloituspaikalle pystytettiin muistokivi “yli 5000” teloitetun “neuvostokansalaisen” muistoksi. Samana kesänä keskuskomitea ja Viron neuvostotasavallan ministerineuvosto hyväksyivät salaisen yhteisen määräyksen Nr 259-25, jolla vahvistettiin ulkomaisille turisteille sallitut matkakohteet. Yli sadan edistyksellisen kolhoosin ja sovhoosin, koulun ja teollisuuslaitoksen joukossa oli Kalevi-Liivan muistokivi. Se oli Tallinnan museoiden ohella ainoa “historiallinen nähtävyys”. Selitykseksi lisättäköön, että matkailu muista maista oli Neuvosto-Virossa vielä varsin uusi ilmiö ja täysin KGB:n kontrollissa. Vuonna 1958 Virossa kävi 53 ulkomaista valtuuskuntaa; 175 henkilöä sosialistisista maista ja 215 kapitalistisista. Heidän käyntiensä aikana KGB kirjasi 46 yhteydenottoa paikallisten asukkaiden ja turistien välillä. 33

Laajoille massoille suunnatun propagandan lisäksi oikeudenkäyntiaineistot ja asiakirjojen kopiot päätyivät myös länsivaltojen oikeuselinten käsiin. Välittäjinä toimivat Moskovaan akkreditoituneet länsimaiset kirjeenvaihtajat, joita kutsuttiin Tallinnaan seuraamaan oikeudenkäyntejä. Gerretsin, Meren ja Viikin prosessin materiaalit päätyivät siten esimerkiksi saksalaisen kansallissosialistien rikoksia tutkivan laitoksen käyttöön. 34 Myös se tutki 1960-luvulla aktiivisesti Saksan turvallisuuspoliisin ja SD:n suorittamia juutalaisten teloituksia Virossa. Tutkimusaineistossa näkyy aluksi Kalevi-Liivan teloitettujen määränä Moskovasta saatu 6000, mutta tutkinnan edetessä päästiin todelliin lukuihin. 35

Vuoden 1962 oikeudenkäyntien tuloksena syntyneiden kirjojen käyttö Neuvostoliiton ulkomaille suunnatussa propagandassa kesti 1980-luvun loppuun asti. Karl Linnasin lopulta onnistuneen luovutuspyynnön aikana 1986/1987 Neuvostoliiton lähetystöjä Ruotsissa ja Yhdysvalloissa kehotettiin levittämään juuri edellä mainittuja kirjoja. 

Samaan aikaan, kun Yhdysvalloille esitettiin Linnasin luovutusvaatimus, Neuvostoliiton lähetystö aloitti propagandakampanjan myös Ruotsissa. Sitä varten KGB:ltä tilattiin tietoja Ruotsissa asuvista henkilöistä, joita voisi syyttää sotarikoksiin osallistumisesta. Yhtenä sopivana henkilönä haaviin jäi Ago Talvar, joka oli jo 1967 tuomittu poissaolevana kuolemaan. Välittömästi sen jälkeen kun Linnas oli luovutettu huhtikuussa 1987, Neuvostoliiton syyttäjälaitos ja KGB alkoivat harkita Ago Talvarin luovuttamisen vaatimista Ruotsilta. Viron neuvostotasavallan vastaavien elinten tuli esittää omat näkemyksensä. Viron KGB:n päällikkö Karl Kortelainen joutui mainitsemaan, että Talvarin luovutus ei ollut mielekästä, sillä kuolemantuomiosta huolimatta tämän osallistumista ampumisiin ei ole pystytty riittävän hyvin todistamaan. Välihuomautuksena: KGB jätti päätelmän omaan tietoonsa. Uuden oikeudenkäynnin aloittamista ei pidetty mahdollisena. Vastaavanlainen kirjeenvaihto jatkui vuoden 1988 alkuun. Tiedotusvälineisiin päästettiin kuitenkin artikkeleita, joissa Ruotsia moitittiin siitä, ettei se luovuttanut Talvaria 1967 – nyt kun Yhdysvallatkin oli luovuttanut Linnasin. 36

Jossain määrin epäselväksi jää, miksi KGB puhui uuden oikeudenkäynnin mahdottomuudesta. Neuvostoliitossa Talvarin suhteen oli voimassaoleva oikeudenpäätös. Ehkä ajateltiin mahdollista prosessia Ruotsissa, mikäli Talvaria alettaisiin vaatia luovutettavaksi, samaan tapaan kuin Linnasia vastaan oli käyty oikeutta Yhdysvalloissa.

Yhteenvetona

Yhteenvetona voi todeta, että vuoden 1960-luvun alusta alkaen Neuvostoliitto otti sekä vastavakoilussa että propagandassa käyttöön ihmisiä kompromettoivat yhteydet Saksan miehitysvaltaan. Oikeudenkäynnit Virossa, mutta myös Latviassa, joissa poissaolevana tuomittiin ulkomailla asuvia henkilöitä, antoivat mahdollisuuden pilata neuvostomiehityksen hyväksymistä vastustavien virolaisten ja latvialaisten pakolaisyhteisöjen maine sekä entisessä että uudessa kotimaassa ja toisaalta syyttää länsimaita natsisotarikollisten suojelusta ja yhteistyöstä heidän kanssaan. Jos henkilö kiinnosti neuvostotiedustelua, tätä yritettiin kompromettoivaan tietoon viitaten käännyttää yhteistyöhön. Kieltäytyminen johti siihen, että tietoa käytettiin poissaolevana tuomitsemiseen tai pelkästään panetteluun nykyisessä asuinmaassa. 

Syytekirjelmissä ja oikeudenpäätöksissä esitetty yleinen informaatio suoritetuista  rikoksista perustui erityiskomission yhteenvetoon, eikä sitä pystytä todistamaan. Mainituissa oikeudenkäynneissä henkilöille esitetyt syytökset perustuivat yleensä esitutkinnan aikana kerättyihin todistuksiin. Tuomittujen yhteys oikeudenkäynnin perusteena oleviin tapahtumiin on epäilyjen ulkopuolella. Epäselvyyksiä aiheuttaa henkilöiden toiminnan todistaminen ja heidän todellisen syyllisyytensä laajuus. Se on otettava huomioon erityisesti poissaolevana tehdyissä tuomioissa. Oikeudellisen arvion antaminen kyseisille oikeudenkäynneille ja annetuille tuomioille ei ole tämän esityksen aihe ja edellyttäisi toisenlaista valmistelua. Ago Talvarin suhteen KGB antoi itse osittaisen arvion tällaisten oikeudenkäyntien lainmukaisuudesta. Siksi tutkinta-aineistoon on suhtauduttava äärimmäisen kriittisesti. Oikeudenkäyntien pohjalta julkaistu propagandakirjallisuus sen sijaan tulee jättää paikoilleen aihetta käsittelevissä histografisissa luetteloissa. 

Saksan miehityksen aikana Virossa tapahtuneiden teloituksien ja tappojen käyttö propagandatarkoituksessa vielä 40 vuoden jälkeenkin vaikeuttaa yhä niiden tutkimista ja teloitettujen muiston vaalimista.

Meelis Maripuu

Kirjoittaja on Viron lähihistorian tutkija, joka on vuodesta 1999 selvittänyt Neuvostoliiton ja Saksan miehitysten aikaista sortopolitiikkaa.

Saksan fasistianastajien ja heidän käskyläistensä rikosten selvittämisen ja tutkimisen valtiollinen erityiskomissio

Viron valtionarkisto (ERA) R-364-1-1, 3.

Esimerkiksi Viron valtionarkiston filiaali (ERAF) 133-1-10/ 1-7

Ülevaade eesti emigrantidest Rootsis. V. Naidenkov. NL saatkonna atašee Stockholmis, 18.12.1962. Viron valtionarkiston filiaali ERAF 1-254-23, sivut (61-)125.

Indrek Jürjo. Pagulus ja Nõukogude Eesti. Vaateid KGB, EKP ja VEKSA arhiividokumentide põhjal. Tallinn 1996.

”Tragöödia Kalevi-Liival”, Molodjožj Estonij 21.5.1960

Jägalan leirin talouspäällikön Kristjan Rääkin todistukset. 9.11. ja 24.12.1944. Viron valtionarkiston filiaali ERAF 129-28653, sivut 301-306.

*22. joulukuuta 1903. kuoli 1969 Leicesterissä.

ERAF 130-28195

Riho Västrik, Tartu koonduslaager. Tarton yliopiston tutkielma 2000, ohjaaja dosentti Ago Pajur.

Virolaisten alunperin omatoimisesti perustamia kodinturvajoukkoja, jotka Saksan miehitysaikana muutettiin apupoliisiyksiköiksi.

Viron valtionarkiston filiaali ERAF.129SM.1.28654, Evald Miksonin tutkintapöytäkirjat.

Saatan ei uinu kunagi. Luup nr. 12. 15.6.1998. Evald Miksonin pojan Atli Edvaldson haastattelu.

Sama lähde

ERAF 133-1-19, sivut 1-10

ERAF 129-28668

ERAF 133-1-19, sivut 142-144

Indrek Jürjo. 134-135.

ERAF 129-18262-jv. Oikeudenpäätös.

ERAF 133-1-131, s. 69-70.

ERAF 129-29004-V. Kohtuotsus.

ERAF 133-1-15, 130-131.

tarkoittaa syyttäjiä, jotka eivät ole juristeja ja juristinvirassa vaan ”vapaaehtoisia kansalaisia”.

ERAF 1-4-2508. Luvut. 20-21; 1-4-2509. Luku. 91.

ERAF 1-218-5. Luku 1

ERAF 1-218-5. Luvut 2-3.

ERAF 1-218-5. Luku 5

Socialist Legality (Социалистическая законность) January 1962 ; Vt S. Paul Zumbakis, Soviet evidence in North American courts: an analysis of problems and concerns with reliance on communist source evidence in alleged war criminal trials. Published in the United States by Americans for due process. Chicago 1986.

1) People, be watchful! Documents and materials on the trial of the fascist murderers A. Mere, R. Gerrets and J. Viik. Compiled by Raul Kruus. Tallinn 1962;

2) 12.000 : materials from the trial of the mass murderers Juhan Jüriste, Karl Linnas and Ervin Viks, held at Tartu on January 16-20 1962. Compiled by K. Lemmik, E. Martinson. Tallinn: Eesti Riiklik Kirjastus, 1963

ERAF 133-1-12. Luvut 30–34.

Stuudio Tallinnfilm 1961, “Kalevi-Liiva süüdistab”, Rezissöör: Vl. Parvel,Ü. Tambek.

(http://www1.ushmm.org/wlc/article.php?lang=en&ModuleId=10005448)

Jürjo, 192-193.

Zentrale Stelle der Landesjustizverwaltung zur Aufklärung nationalsozialistischer Verbrechen

Bundesarchiv-Außenstelle Ludwigsburg (BAL), AR-Z 246/59. Vol. VIII.

5.3. 1987 Viron KGB päällikkö Karl Kortelainen kirjoitti Leonid Barkoville pakolaisten sotarikoksista: “Ruotsissa asuu Ago Talvar – on 1967 tuomittu poissaolevana kuolemaan. Hänen suoraa osallistumistaan ampumisiin ei ole riittävästi todistettu”. ERAF 133-1-13, 55. ; Kortelainen Viron neuvostotasavallan syyttäjänvirastolle, 19.6.1987. ERAF 133-1-13, 136-138.; Kortelainen Barkoville, 22.02.1988. ERAF 133-1-15, 11, 162-164.